Tänään heräsin myöhään. Päivä käynnistyi hitaasti. Lounaan jälkeen päätin lähteä uimaan; olinhan aikonut aloittaa altaassa polskuttelun irtisanotun salikortin sijaan. Olin myös irtisanonut työpöytäpaikan.
Uin neljäkymmentä minuuttia, sammakkoa.
Pukuhuoneessa monennäköistä ihmistä, lihavia laihoja pieniä suuria. Ei kuitenkaan sitä ryntäystä mitä olin pelonsekaisesti odottanut matkalla, koska hiihtoloma.
Kävin kaupassa, kannoin pysäkille raskaan kassin. Tumma nainen, tytön kanssa, ystävällinen. Katsoi minulle aikatulun, seinästä revityn tilalle. Kysyin, voinko auttaa vaunujen kanssa.
- Ei kiitos, saan ne kyllä. Kiitos kun kysyitte.
Tyttö oli vilkuillut kassissani olevia banaaneja. Sinulla on kotona omia, äiti sanoi. Ei saa kurkkia.
Kun jäin bussista, he vilkuttivat.
Koiran kanssa ulkona oli teräksenharmaata, juuri ennen lumisadetta, kylmä tuuli. Joku nainen tuli vastaan, hymyili. Joku toinen:
- Minkäs ikäinen tuo sinun koirasi?
- Jo kaksitoista ja puoli.
- No minä ajattelinkin, kun sillä on naama niin valkea.
Koira ei antanut silittää. Se on vähän arka, selitin.
- Antaa sen olla sellainen kun on.
Kävelin lopun matkaa oudossa mielentilassa. Pelotti. Outo, vieras maailma.
Kun mies tuli kotiin, sanoin, että on kummallista kun ei ole kiinnekohtaa. Tuntuu irralliselta. Kun on yksin, oman pään sisällä koko päivän.
Niin.
Vaikea luopua jostain jo rakennetusta. Kun mieli vielä elää siellä, ojentuu eilistä kohti. Ja samalla, tuntee jo tulevaa, jollain lailla.
Välissä. Sitä se on.
Sonjan Huone 