Kaipuu

Lempeä aurinko. Turkoosi, kimmeltävä, aaltoileva meri. Aurinkovoiteen tuoksu, joka illalla muuttuu oliiviöljyn mehevään aromiin; kostea iltailma, joka saa ruokien houkuttelevat vivahteet maistumaan suussa. Mezeitä; pieniä lautasia tahnoineen, salaatteineen, kaloineen ja äyriäisineen; pehmeä, samettinen ilta, joka laskeutuu iholle ja hemmottelee kosketuksellaan. Ajattelen olevani Kreikassa.

Todellisuudessa olen Suomessa, enkä tiedä, milloin pääsen taas Kreikkaan. Lentokenttiä ehkä avataan kesäkuussa. Lentoyhtiöt alkavat myydä lentoja. Ehkä voin taas matkustaa. Mutta osaanko olla huoleton? Osaanko jättää mielestäni kevään, joka on tuonut rajoituksia ja sairautta ja kuolemaa; pysäyttänyt meidät ennennäkemättömällä tavalla? Ja onko syytäkään?

Kaipaan silti.

Aurinko vie ajatukset hiekkarannoille, satamiin, kuumaan iltapäivän lepohetkeen, jolloin nautimme makeista leivonnaisista ja kahvista hotellin parvekkeella; vieraisiin mutta jollakin tavalla tuttuihin kulttuureihin, jonne palasimme usein, joita rakastimme. Voi kuinka haluaisin taas rakastaa; kietoa ympärilleni kevyen kangasvaatteen ja kahlata vilvoittavaan mereen, katsoa ravintolassa, kun perheet kokoontuvat syömään, kaikki yhteisiltä lautasilta.

Olen ollut kuin vanki. Viettänyt loputtomalta tuntuvat tunnit sisällä istuen, odottaen, että joku tulisi, puhuisi ja veisi toisenlaiseen maailmaan. En ole hyvä tässä; en osaa lohduttaa itseäni, en puhaltaa pois kyyneliä, jotka vierivät poskillani, kun ajattelen kaikkia ja kaikkea, mitä tämä kevät on tuottanut: surua, tuhoa, ihmisten kärsimystä ja eri tavoin lujilla olevia yksilöitä ja perheitä. Yhteiskuntaa, joka on polvillaan, joka hengittää nyt vain lainojen varassa.

Toivon, että pian pääsemme taas koskettamaan läheisiämme; viettämään aikaa ystäviemme kanssa, kulkemaan rinnakkain polulla, halaamaan toisiamme niin ilosta kuin ikävästä.

Vieköön aika pois ikävyyden, huolet ja murheet. Tulkoon kesä, lämpö ja läheisyys, ilman pelkoa uudelleen kohoavasta riskistä.

Odotan kesää. Odotan lehtien vehreyttä puissa, kukkia, perhosia ja jäätelön imelää tuoksua.

Olen valmis.

Poikkeusoloissa, osa 6: ikävä ja mökkimatka

Tänään on nyt sitten ollut vähän vaikeampi päivä. Käytiin kyllä lenkillä aamulla, ja kaupastakin piti hakea paitsi täksi päiväksi aineksia, niin myös huomiselle mökkimatkalle. Olemme siis siinä onnellisessa asemassa, että mökki on Uudellamaalla, joten rajoitus ei koske sinne menoa.

Olen ollut väsynyt, allapäin ja jo eilisestä vähän itkuherkkä. Tekisi mieli luovuttaa: maata ja syödä karkkia. Mutta yritän nyt kuitenkin myös vähän muita konsteja, kuten tätä kirjoittamista.

Aika monta päivää olen jaksanut olla ihan hyvällä tuulella ja jopa tyytyväinen ja onnellinen, mutta niin kuin tämän eristyksen alussa kirjoitin, tulee varmasti vielä vaikeitakin tunteita. 

On ikävä normaalia elämää. On ikävä ystäviä, heidän naurujaan ja läheisyyttään ja halauksiaan; heidän puhettaan ja yhteisiä keskusteluja. On ikävä sitä, että voi lähteä kauppaan pelkäämättä, että joku köhäisee ja saan tartunnan. On ikävä lounaita kivoissa ravintoloissa ystävien kanssa, kahvittelua ja kirjoittamista kahviloissa; ikävä kauneutta museoissa ja elokuvissa. On ikävä tuulen sekoittamaa tukkaa viileässä kesäillassa, jossa ei tarvitse ohittaa vastaantulijoita kolmen metrin päästä. On ikävä rutistuksia ja poskisuukkoja sisarusten kanssa; on ikävä elämää.

Tekisi taas mieli itkeä. Tänään jo ajattelin, että lähden vaan kauppakeskukseen ostoksille, enkä välitä mistään. Että sama se, jos saan tartunnan. Sittenpähän on sekin lusittu, ja jos kuolen niin so be it. Mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt. Yritän olla vastuullinen: pysyä kotona ja hengittää hihaan kaupassa käydessä. Kyllä se onnistuu. Tästä selvitään kyllä.

Ja tulee uusi päivä. Pääsen mökille, saan haravoida (lempipuuhani mökillä), voimme lämmittää saunan ja voin ehkä pulahtaa mereen. Voimme puuhata pihalla ja saunoa ja syödä hyvin, ja käydä nukkumaan vähän viileään sänkyyn puhtaisiin lakanoihin; nukahtaa mustarastaan lauluun.

Aamulla paistaa ehkä aurinko.

 

Poikkeusoloissa, osa 5

Tulin lattaneeksi kahden viimeisen jutun otsikoksi osa kolme, no, tässä menee pasmat sotkuun. Korjaan asian.

Suomessa on nyt kuollut ensimmäinen ihminen koronaan, tai heitä taitaa olla jo muutama. Vähän sellainen rajapyykki, ainakin psykologinen. Ollaan siis jo aika pitkällä, vaikka toisaalta arvioiden mukaan tässä menee vielä muutama kuukausi, ennen kuin epidemian huippu on Suomessa saavutettu. Huhhuh. Moni varmaan miettii, että miten hitossa tästä selvitään. Niin minäkin. Toivottavasti ihmiset tajuavat pysyä eristyksissä, jotta huippu ei tarkoittaisi ihan hirveätä katastrofia, vaan olisi laveampi, jotta terveydenhuollon toimintakyky kestää. Onhan se silti koetuksella: monen kuukauden tiukka ajanjakso, jossa henkilökunta joutuu tosi koville. Yhtään ei pitäisi heidän työtään vaikeuttaa, vaan uskoa mitä sanotaan ja pitää se turvaväli muihin, silloin kun on pakko käydä kaupassa tms, ja muutoin pysyä omissa oloissaan.

Luin jostain, että tämän tilanteen vakavuuden tajuaa vasta, kun joku läheinen joutuu teholle tai menehtyy. Niin se varmaan on. Niin se oli syövänkin kanssa: kun menetimme viime vuonna yhden läheisen ihmisen syövälle ilman suurin piirtein mitään ennakkovaroitusta, niin ahdistuin ihan hirvittävästi. Aloin ihan todella pelätä syöpää myös omalla kohdalla. Se tuli niin lähelle.

On varmasti ihan inhimillistäkin, ettei vaaraa tajua, niin kauan kuin se on abstrakti asia.

Enää en kuitenkaan herää siihen, että ensimmäisenä mieleen aamulla tulevat korona-asiat. Jollain tavalla arki on muotoutunut uudelleen: siinä on jo ennustettavuutta ja tuttuja rutiineja. Uskon, että aika moni on shokkivaiheen jälkeen löytänyt arjen palikoille paikan, ja elämä jatkuu, sillä niin se vain on. Ihminen on onneksi sopeutuvainen eläin.

Nyt onkin sitten pidempi vaihe käsillä, kun koetetaan elää rajoitusten mukaan. Eikä tiedetä, kuinka kauan tätä kestää, tai kuinka moni sairastuu.

Milloin pääsen taas tapaamaan muualla asuvia perheenjäseniä, ehkä kumppania? Milloin saan hurauttaa mökille, tai mennä kahvilaan istuskelemaan huolettomana? Milloin voin taas syyllistymättä lorvia kauppakeskuksessa ja katsella ihmisiä ja sesongin muotia, tai varata lomamatkan?

Siihen voi mennä aikaa. Joten eletään nyt vain päivä kerrallaan, sillä meillä ei kuitenkaan ole kuin tämä käsillä oleva päivä, ja huomisesta ei muutenkaan kukaan tiedä. Näin se on aina ollut. Korona vaan toi asiasta muistutuksen.

Keep up the spirit! Ja muista henkinen läheisyys<3

Kuolema tuli kylään…

…eikä lähtenytkään pois.

Olemme viimeisen vuoden aikana menettäneet monta läheistä. Uutisia sairastumisista on tullut tasaiseen tahtiin, niin että puhelimen soidessa nykyään pelkää joka kerta lisää samanlaista. Aika kauheaa. Hautajaisissa olemme olleet kahdesti muutaman kuukauden aikana, ja minusta tuntuu, etten jaksa enää yhtiäkään hajoamatta.

En osaa käsitellä kuolemaa: se jää sisälleni kuin painava möykky, tunnen oloni epätodelliseksi ja saan psykofyysisiä oireita, kuten flunssaa ja selkäkipuja. En tiedä miten voisin oppia tuntemaan kaikkea sitä, mitä kuolema tuo tullessaan; se on jotenkin liian iso, liian pelottava ja liian abstrakti. Vaikka tärkeä ihminen on menehtynyt, niin ajattelen häntä yhä kuin hän olisi elossa. En ymmärrä, että hänelle ei voikaan enää soittaa, tai että hän ei tule enää yhteisiin illanviettoihin tai kahville puolisonsa kanssa. Hänen naurunsa ei enää kuulu naapurista, eikä hän tule veneellä laituriin moikkaamaan. En ymmärrä, miksi hän ei ole elämässä enää mukana, kun niin moni asia vaatii hänen läsnäoloaan.

Puolisoni miettii, ettei hän voi enää tehdä tiettyjä asioita, koska tämä ihminen ei enää ole tekemässä niitä hänen kanssaan. Lomasuunnitelmat  menevät uusiksi. Kun miehen puhelin soi, siellä ei enää ole tuttu ääni, joka kertoo jäätilanteesta tai venekerhon asioista.

Minusta tuntuu, että olen saanut yliannostuksen: niin paljon surua ja kuolemaa niin pienessä ajassa. En ole pysynyt mukana. Surut sekoittuvat eivätkä noudata mitään logiikkaa, ja voin huonosti aina edes ymmärtämättä, että moni asia johtuu näistä menetyksistä.

Mietin jo, olisiko ratkaisu välttää hautajaisia. Mutta eiväthän kuolemat siihen lopu. Vaikka hautajaisissa soitettaisiin vainajan mielimusiikkia ja syötäisiin hänen lempiruokiaan, en voi mitään sille, että sydämeni itkee yhdessä lautasella olevan juustonsiivun kanssa.

Alan pelätä myös omaa kuolemaani: kun ihooni ilmestyy muutos, jota tutkitaan vasta noin kuukauden kuluttua soitostani, toinen kuukausi menee poistoa odotellessa ja kolmas tuloksia, niin olen varma, että sinä aikana tuo muutos on kehittynyt vaaralliseksi, enkä jaksaisi enää yhtään olla kärsivällinen ja odottaa.

Pelkään. Kuulostelen outoja oireitani, ja olen miltei varma, että seuraavaksi syöpä iskee minuun. En ymmärrä, kuinka sen pelon kanssa voi elää ihminen, jolla se syöpä oikeasti jo on.

Koetan olla lukematta ikäviä uutisia, kuulematta kipua ja kärsimystä. Tiedän, että se on elämää, mutta en kestäisi sitä juuri nyt yhtään enempää. Haluan elää kuplassani, jossa asiat ovat pääsääntöisesti hyvin. Haluan olla huoleton, pitää hauskaa ja unohtaa, että maailmassa suunnilleen kaikki on epävarmaa. Kaiken keskellä en voi muuta kuin yrittää vaikuttaa niihin asioihin, joihin oikeasti voin: siihen, että pysyn rauhallisena, ja siihen, että elän omaa elämääni niin hyvin kuin pystyn, vaikka usein tuntuu, että sekin on yhtä räveltämistä.

Kun kuolema on ylittänyt vieraanvaraisuuden rajat, haluaisin ajaa sen pois, niin kuin liian kauan viipyneen kyläilijän.

Kuolemasta tänään

Tänään ajattelin jostakin syystä kuolemaa aika paljon. Ehkä se johtuu siitä, että koiramme on yksitoistavuotias, ja siinä näkee jo vanhuuden: se on paljon yksin, nukkuu, ei enää leiki ja muutenkin välillä tuntuu että se ei ole kovin iloinen eikä ponteva. No, eipä tietenkään.

Sanoin miehelle, että oikeastaan olisin jo aika valmis siihen, että se kuolee: mietin miten paljon vapaampaa elämä on, voi jäädä illaksi kaupungille eikä tarvitse mennä kotiin ruokkimaan ja syöttämään sitä. Voi lähteä matkalle ekstemporee, eikä tarvitse hankkia hoitajaa, mikä on paljon vaikeampaa nykyisin, kun koira ei tahdo tulla enää toimeen muiden kanssa. Eikä tarvitse vetää sitä perässä ulkona, se kun vaan haistelisi yhtä kohtaa puoli tuntia. Tiedän, ei kuulosta kauhean kivalta. Mutta tottahan se on. Lenkit eivät ole enää iloa ja riemua, vaan välillä pakollista raahustamista.

Luin myös vähän aikaa sitten, että kun hyväksyt oman kuolemasi, hyväksyt myös sen, että kaikki jää auttamatta kesken. Eli että et saakaan kaikkea tehtyä, et ehdi kaikkea loppuun, et kaikkea mitä suunnittelit. Olen pitkään ajatellut, että olisi kauhea kuolla juuri nyt kun on niin paljon tulossa, niin monta asiaa mitä vielä haluaa tehdä. Ennen kaikkea haluan tehdä sitä mitä juuri nyt teen, kehittyä siinä. Ja olla auki uudelle, uusille mahdollisuuksille.

On aina tuntunut ihan kauhealta lukea kuolleista, joilla oli monta rautaa tulessa, ja he kuolivat ikään kuin kesken kaiken. Miten surullista.

Mutta onko se oikeastaan? Silloinhan ihminen on elänyt täysillä viimeiseen asti, ei ole ehtinyt odottaa kuolemaansa, on vaan tehnyt asioita intohimolla. Kun niin tekee, jää aivan varmasti jotain kesken, paljonkin.

Toivon itse että saan kuolla juuri noin. Paljon kesken, ehkä jotain valmiina, alati kehittyen. Samalla lailla kuin elän.

Ei se että saa valmista ole se juttu. Juttu on se, että on koko ajan matkalla.