Kaipuu

Lempeä aurinko. Turkoosi, kimmeltävä, aaltoileva meri. Aurinkovoiteen tuoksu, joka illalla muuttuu oliiviöljyn mehevään aromiin; kostea iltailma, joka saa ruokien houkuttelevat vivahteet maistumaan suussa. Mezeitä; pieniä lautasia tahnoineen, salaatteineen, kaloineen ja äyriäisineen; pehmeä, samettinen ilta, joka laskeutuu iholle ja hemmottelee kosketuksellaan. Ajattelen olevani Kreikassa.

Todellisuudessa olen Suomessa, enkä tiedä, milloin pääsen taas Kreikkaan. Lentokenttiä ehkä avataan kesäkuussa. Lentoyhtiöt alkavat myydä lentoja. Ehkä voin taas matkustaa. Mutta osaanko olla huoleton? Osaanko jättää mielestäni kevään, joka on tuonut rajoituksia ja sairautta ja kuolemaa; pysäyttänyt meidät ennennäkemättömällä tavalla? Ja onko syytäkään?

Kaipaan silti.

Aurinko vie ajatukset hiekkarannoille, satamiin, kuumaan iltapäivän lepohetkeen, jolloin nautimme makeista leivonnaisista ja kahvista hotellin parvekkeella; vieraisiin mutta jollakin tavalla tuttuihin kulttuureihin, jonne palasimme usein, joita rakastimme. Voi kuinka haluaisin taas rakastaa; kietoa ympärilleni kevyen kangasvaatteen ja kahlata vilvoittavaan mereen, katsoa ravintolassa, kun perheet kokoontuvat syömään, kaikki yhteisiltä lautasilta.

Olen ollut kuin vanki. Viettänyt loputtomalta tuntuvat tunnit sisällä istuen, odottaen, että joku tulisi, puhuisi ja veisi toisenlaiseen maailmaan. En ole hyvä tässä; en osaa lohduttaa itseäni, en puhaltaa pois kyyneliä, jotka vierivät poskillani, kun ajattelen kaikkia ja kaikkea, mitä tämä kevät on tuottanut: surua, tuhoa, ihmisten kärsimystä ja eri tavoin lujilla olevia yksilöitä ja perheitä. Yhteiskuntaa, joka on polvillaan, joka hengittää nyt vain lainojen varassa.

Toivon, että pian pääsemme taas koskettamaan läheisiämme; viettämään aikaa ystäviemme kanssa, kulkemaan rinnakkain polulla, halaamaan toisiamme niin ilosta kuin ikävästä.

Vieköön aika pois ikävyyden, huolet ja murheet. Tulkoon kesä, lämpö ja läheisyys, ilman pelkoa uudelleen kohoavasta riskistä.

Odotan kesää. Odotan lehtien vehreyttä puissa, kukkia, perhosia ja jäätelön imelää tuoksua.

Olen valmis.

Retki Hangon Tulliniemeen

Olimme päättäneet jo loman alussa, että tänä vuonna menemme retkelle Hangon pari vuotta sitten avatulle reitille Tulliniemeen/Uddskataniin. Lauantai-aamuna siis keitimme mukaan kahvit ja haimme kaupasta evästä mukaan. Kyltti kertoi reitin alussa, että matkaa perille, eli Suomen eteläisimpään niemeen, on 3,3 km. Matkaa tuli lopulta 7,2 km, mutta poikkesimme välillä näköalakallioille ja kuljimme eväspaikkaa etsien muutenkin vähän siellä sun täällä, polulla silti pysyen, sillä alue on suojeltu ja kulkeminen tapahtuu merkatulla reitillä.

Aamu oli sumuinen, joten olimme tyytyväisiä, että tuli otettua mukaan takit. Alkumatkasta niitä tarvittiin, lämpöila putosi viiteentoista kun ajoimme Hangon keskustaan. Onneksi sumupilvi hälveni, kun päivä ehti pidemmälle, ja saimme nauttia perillä jo aurinkoisesta säästä.

 

 

Alkumatkan polku oli kivikkoista, rannassa pyöreitä isoja kiviä. Lintuja oli liikenteessä pitkin matkaa.

 

Polku on kaunis ja vaihteleva, maisema muuttuu moneen kertaan. Välillä on kuivaa ja toisaalla taas kosteaa, melkein trooppista. Kasvusto vaihtelee kuivista matalista männyistä rehevään aluskasvillisuuteen.

 

Ja merihän on kaunis aina.

 

 

 

 

Perillä oli avarat maisemat! Söimme eväät kallion muodostamalla penkillä, kahvi maistui ja aurinko helli meitä. Tässä ollaan sitten jo ihan siellä viimeisessä kärjessä. Jos menet, niin käy paluumatkalla kirjoittamassa nimesi vieraskirjaan. Se löytyy kallion päältä postilaatikosta, kun lähdet palaamaan nuolien osoittamaa reittiä pitkin.

 

 

 

Mökillä tulee aina välillä sellainen tunne, että on päästävä vähän väljemmille vesille. Tämä retki oli oikein hieno, liikuntaakin tuli ja niitä avaria maisemia! Olen huomannut, että jos nököttää monta päivää paikoillaan niin tulee kiukkuiseksi. Liikunta myös loma-aikaan pitää paremmalla tuulella, eikä tule turhaa riitaa. Päätin, että koetan myös niinä päivinä, jolloin ei tehdä pidempiä retkiä, tehdä vaikka kuntopiirin pihalla, niin saa sitä paljon kaipaamaansa reippailua.

Ihanaa kesää sulle! Nauti!

Kirjoitusviikko mökillä

Viikoksi saareen. Se alkoi niin, että lauantaina haettiin multasäkkejä ja istutin matkalla ostamiamme sekä kotoa tuotuja, tätä varten ostettuja kukkia. Ette muuten arvaa miten otti päähän, kun oltiin ostettu pelargoneja ynnä muuta, ja kun poikettiin matkalla eräälle puutarhalle (siitä saisi muuten ihanan jutun, oli koiria ja kanoja ja kanikin), niin heillä oli aivan mahtavia kukkia siellä, monta kasvihuoneellista! Isäntä vaihtoi kanssamme muutaman sanan, kertoi siitä että täytyy olla vähän hullu tehdäkseen tällaista. Onneksi on näitä hulluja.

No, kukat siis istutettiin.

 

 

Sitten grillattiin chermulasiikaa.

 

Oli toooosi hyvää.

 

Hänkin sai osansa – huomaa että tykkää kalasta !

 

Kaikki päättyi siihen että… nautimme kahvia, calvadosta ja tummaa suklaata.

 

Harjoittelin kamerankäyttöä kukkasiin.

 

Ne ovat niin kauniita, että sattuu.

 

Voi mikä päivä. Ja voi mikä viikko. Viikonloppuun asti koiran kanssa täällä, ehdin kirjoittaa ja maalata keittiön. Saan upota tekstiin, eikä kukaan vaadi mitään. Syön kun ehdin. Olen yöpaidassa jos huvittaa. En käy pesulla.

Tosiasiassa minulla on selkeä aikataulu, herään ja syön aamiaista, käyn uimassa, pukeudun ja istun koneelle. On oltava kurinalainen. Iltapäivällä lounaan jälkeen maalaan keittiötä, toivon että kipeä käteni antaa myöden. Illalla vielä kirjoitan, kun kesävalo pujahtaa ikkunasta, maalaa maiseman vaaleanhohtoiseksi.

Tätä nykyä ja näissä hommissa olen tyytyväinen. Saan aikaan asioita, jotka ovat tärkeitä. En kaipaa huikaisevaa onnea, koska se tulee ja menee. Tärkeämpää on tasainen mieli ja tunne siitä, että voi edistää jotakin itselle tärkeää. Se on jotenkin syvempää kuin heilahteleva onni. Siksi teen työtä. Se pitää minut poissa turhasta.

 

 

Mikä on tarpeeksi?

”Elämässäni ei ole ollut tarpeeksi vapautta”, sanoo Laila Snellman Anna -lehden kannessa.

En ostanut lehteä, mutta jäin miettimään tuota lausetta. Omassa elämässä tuntuu välillä, että on liian piukkaa; on liikaa aikatauluja, eikä tilaa sille mitä oikeasti haluaisi tehdä. Valintakysymys, sanoo heti joku viisas. Niin kai onkin. Mutta on monenlaista puristusta, joka tulee ulkopuolelta, muilta ihmisiltä ja yhteiskunnasta. Sääntöjä, odotuksia, paineita, liittyen ulkonäköön, painoon, ruokavalioon, ihmissuhteisiin… olenko oikeanlainen? Teenkö asioita oikein?

Henkilökohtainen vapaus menee, kun avioituu, saa lapsia, hankkii työpaikan, kesämökin, auton veneen… yhtäkkiä on niin paljon palloja jalassa ettei itsekään osaa laskea. Ja sitten tuntuu siltä että elämä valuu hukkaan, ei ole vapautta tehdä oikeita asioita.

Kesällä suomalainen vapautuu. Meillä jo ilmasto käärii ja kangistaa, vie pois hulmuavat helmat ja kirjavat espadrillokset. Mutta kesä avaa toisenlaisen näkymän: voimme sujahtaa kesä- ja lomamoodiin, päästää hiukset kasvamaan, saada pisamat nenälle ja tyrkätä sukat viimeiseen vaatekaapin nurkkaan. Ah, kuinka rentoa. Sitä tietysti haetaan ulkomailtakin: toiset lomilla, toiset reissaamalla pitkin poikin ikuisilta tuntuvia aikoja, huomatakseen lopulta, että se mitä kaipaa on rutiinit ja arki ja muut ihmiset.

I want to break free, lauloi Freddien Mercurykin. Monet roolit kasaavat meille kankeutta hartioihin. Pitää olla odotusten mukainen. Onkohan se omassa päässä vai odottavatko toiset meiltä tosiaan kaikkea sitä mitä kuvittelemme? Joskus odottavat: on sopimatonta esimerkiksi pyrkiä kauppaan joka ei kellon mukaan vielä ole auki, vaikka pieni rako jo kutsuukin kiskaisemaan hantaakista. Ne jotka ovat vapaita ja vauhdikkaita, saavat usein tuta kuinka muu yhteisö tai yhteiskunta panee kapuloita rattaisiin: käyttäydy!

Vaan mitäpä saakaan aikaa ihminen, joka ei aina tottele, usko, vaan tekee oman mielensä mukaan? Luin vähän aikaa sitten otsikon, että ne jotka sopeutuvat eivät muuta maailmaa.

Ehkä pitäisi vähän enemmän antaa ihmisille liikkumatilaa. Jotkut ovat sitä valmiita antamaan, mutta luulen, että sellaisen ihmisen tulee tunnistaa oma vapaudenkaipuunsa ja -tarpeensa ja osata myös tyydyttää sitä. Jos itse kokee koko ajan olevansa vanki, ei pysty muillekaan suomaan edes ajatusta vapaudesta.

Anarkia on ihan hyvästä. Toki täytyy ottaa muut huomioon, ja toimia tilanteen mukaan. Joskus huomaan että teen asioita, joita muut paheksuvat. Toisinaan välitän siitä, toisinaan en. Vaatii aikamoista rohkeutta olla itsensä puolella, tehdä asioita jotka ovat itselle tarpeen ja hyväksi. Aina ei saa muiden hyväksyntää, mutta voittaa siinä, että saa omannäköisen, itseä tyydyttävän elämän.

 

 

Vapaudesta terrorin keskellä

Tänään räjähti taas Euroopassa. Lentokentällä ja metrossa. Ihmisiä kuoli ja loukkaantui. Joku tai jotkut halusivat vahingoittaa muita, lietsoa pelkoa ja ahdistusta.

Ensimmäinen reaktio olikin pelko: voi kamala mitä tapahtuu, kohta ei uskalla enää matkustaa tai liikkua missään. Ei tiedä missä seuraavaksi pamahtaa. Tämä on varmasti ainakin yksi syy siihen, miksi terrori-iskuja tehdään: saadaan aikaan pelkoa, rajoitetaan ihmisten vapautta. Tai kuvitellaan niin.

Pienemmässä mittakaavassa näitä terroristeja tapaa aina välillä arjessaan. Nämä ihmiset eivät kestä sitä, että eivät saa muihin valtaa. He elävät omassa pienessä todellisuudessaan ja ajattelevat, että maailma ei pyöri ilman heitä. Kun he huomaavat, että joku ei arvostakaan heitä, ei piittaa heidän valtapyrkimyksistään tai suorastaan uhkaa niitä, he alkavat tylyttää, käyttää sitä valtaansa mitä pystyvät: tekevät toisen elämän vaikeaksi. Käyttäytyvät ilkeästi, moukkamaisesti. Heitä ärsyttää jos toinen ei suostu heidän valtaansa.

Joskus tällaisen pikkusieluisen simputtamisen huomaa vasta jälkeenpäin. Tapahtumahetkellä on niin pöllämystynyt, ettei saa sanaa suustaan, mutta jossain välissä valkenee, että voi hitsi, tästä on kysymys.

Tällaisten ihmisten lähellä ei ole hyvä olla. Heillä ei itsellään ole selkärankaa olla inhimillisiä ja ottaa muut huomioon, vaan usein he pokkuroivat johonkin suuntaan niin, että muodostavat jonkinlaisen sisäpiirin jonka ulkopuolelle joudut. Tällainen pikkusieluisuus, panettelu ja kyvyttömyys asettua ihmisen puolelle on valitettavaa.

Inhimillisyys on suurta. Osoittaa rohkeutta olla rauhan ja rakkauden puolesta, pienen ihmisen asialla.

Minusta ranskalaiset tekivät hienosti Pariisin terrori-iskun jälkeen. He sanoivat, etteivät anna pelolle valtaa, koska se on juuri sitä mitä nämä terroristit hakevat. He aikoivat vastedeskin kulkea kaduilla ja kokoontua paikkoihin, jotka ovat tärkeitä ja joissa he tapaavat seurustella muiden kanssa.

Minkäänlaiselle terrorismille ei pidä antaa periksi. Eniten tämän harjoittajia harmittaa se, ettet ole milläsikään. Käännät selkäsi, jakat elämääsi, ja annat heidän jäädä touhuamaan pieneen poteroonsa. Sinulla on ehkä muutakin tekemistä. Elämä kutsuu.

Vive la liberté, egalité et fraternité! Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Siinä järjestyksessä.