Ingridistä

Tänään aion, vaikka maailma on juuri nyt nyrjähtänyt (milloin se ei sitä olisi?), puhua elokuvasta. En pakolaisista tai Suomen hallituksen leikkauslistoista.

Elokuviin voi mennä omasta tahdostaan; voi vaikuttaa siihen mitä tekee. Ei tosin siihen mitä saa, mutta siksi juuri elokuvia, ja muuta taidetta, menen katsomaan. Yleensä silmille ei kuitenkaan tule paskaa, niin kuin monesta muusta tuutista nykyään.

Käytiin siis miehen kanssa elokuvissa, katsomassa Ingrid Bergmanista kertova dokumentti. Hyvin tehty, haastatteluja, lasten ja läheisten näkökulmaa siitä, millainen tuo nainen oli. No, ainakin määrätietoinen. Tiesi mitä halusi. Hänellä oli unelma siitä mitä halusi, ja sen hän myös saavutti, moninkertaisesti.

Elokuva, niin kuin Ingridgin aikanaan, herätti kysymyksiä tämän naistähden persoonasta. Ensimmäiseksi tietenkin nousee se, että hän jätti lapsensa pitkiksi ajoiksi muiden hoitoon filmatessaan elokuvia toisaalla maailmassa. Mieskin (Rossellini siinä vaiheessa) ohjasi Intiassa, joten lapset olivat muiden hoivissa. Bergman itse sanoi, että hän ei usko lasten kärsineen tästä. No, siitä voi olla montaa mieltä, ja lapset saavat toki sanoa sanansa dokumentissa.

Ingrid eli täysillä. Teki mitä halusi. Tuohon aikaan aika epätavallista naiselle. Siksi kai häntä niin paheksuttiin. Jos hän olisi ollut mies, niin hänen elämäntyylinsä olisi herättänyt ehkä vain ihastusta.

Eniten minua vaivasi kuitenkin se tapa, jolla dokumentissa esitettiin Ingridin elämä: pelkkää iloa ja työtä. Hän sanoi moneen otteeseen, että on niin onnellinen. Jäin kaipaamaan harmaan sävyjä – epävarmuutta, kärsimystä, hukattuja toiveita. Nyt näytti vähän liian siloiselta, vaikka toki lasten kommenteista saattoi aavistella, että ainakin heiltä puuttui välillä äidin läsnäolo täysin. Eikö Ingrid siis koskaan kyseenalaistanut omaa toimintaansa? Eikö hän koskaan katunut mitään, potenut huonoa omaatuntoa? Ihmisen täytyy olla aika itseriittoinen, ettei koskaan epäile tekeekö oikein.

Ingrid Bergman on esimerkki naisesta joka halusi kaiken. Kun nykypäivän naiset tahtovat saman, heitä usein syytetään itsekkyydestä. Miten nainen voisi toteuttaa itseään ja unelmiaan, ottaen silti huomioon muut ihmiset? Ingrid oli muiden mielestä hauska, maanläheinen ja lämmin ihminen. Jos sitten toisaalta on kunnianhimoinen ja haluaa menestyä, onko se joltain pois?

Moni nainen ja miksei mieskin, joka menestyy, on usein ristiriitainen persoona. Toisaalta lämmin ja valoisa, toisaalta itsekäs hirviö. Vai onko tämä myytti? Olisiko jo aika purkaa tällainen ajatuskulku?

En tiedä. Mutta sen tiedän, että mitään suurta ei synny ilman kitkaa. Vastavoimat jotka myllertävät ihmisessä ilmenevät eri tavoin, mutta jos ne kanavoi oikein, elämä voi olla hyvää.

Viis siitä mitä muut sanovat.