Kaipuu

Lempeä aurinko. Turkoosi, kimmeltävä, aaltoileva meri. Aurinkovoiteen tuoksu, joka illalla muuttuu oliiviöljyn mehevään aromiin; kostea iltailma, joka saa ruokien houkuttelevat vivahteet maistumaan suussa. Mezeitä; pieniä lautasia tahnoineen, salaatteineen, kaloineen ja äyriäisineen; pehmeä, samettinen ilta, joka laskeutuu iholle ja hemmottelee kosketuksellaan. Ajattelen olevani Kreikassa.

Todellisuudessa olen Suomessa, enkä tiedä, milloin pääsen taas Kreikkaan. Lentokenttiä ehkä avataan kesäkuussa. Lentoyhtiöt alkavat myydä lentoja. Ehkä voin taas matkustaa. Mutta osaanko olla huoleton? Osaanko jättää mielestäni kevään, joka on tuonut rajoituksia ja sairautta ja kuolemaa; pysäyttänyt meidät ennennäkemättömällä tavalla? Ja onko syytäkään?

Kaipaan silti.

Aurinko vie ajatukset hiekkarannoille, satamiin, kuumaan iltapäivän lepohetkeen, jolloin nautimme makeista leivonnaisista ja kahvista hotellin parvekkeella; vieraisiin mutta jollakin tavalla tuttuihin kulttuureihin, jonne palasimme usein, joita rakastimme. Voi kuinka haluaisin taas rakastaa; kietoa ympärilleni kevyen kangasvaatteen ja kahlata vilvoittavaan mereen, katsoa ravintolassa, kun perheet kokoontuvat syömään, kaikki yhteisiltä lautasilta.

Olen ollut kuin vanki. Viettänyt loputtomalta tuntuvat tunnit sisällä istuen, odottaen, että joku tulisi, puhuisi ja veisi toisenlaiseen maailmaan. En ole hyvä tässä; en osaa lohduttaa itseäni, en puhaltaa pois kyyneliä, jotka vierivät poskillani, kun ajattelen kaikkia ja kaikkea, mitä tämä kevät on tuottanut: surua, tuhoa, ihmisten kärsimystä ja eri tavoin lujilla olevia yksilöitä ja perheitä. Yhteiskuntaa, joka on polvillaan, joka hengittää nyt vain lainojen varassa.

Toivon, että pian pääsemme taas koskettamaan läheisiämme; viettämään aikaa ystäviemme kanssa, kulkemaan rinnakkain polulla, halaamaan toisiamme niin ilosta kuin ikävästä.

Vieköön aika pois ikävyyden, huolet ja murheet. Tulkoon kesä, lämpö ja läheisyys, ilman pelkoa uudelleen kohoavasta riskistä.

Odotan kesää. Odotan lehtien vehreyttä puissa, kukkia, perhosia ja jäätelön imelää tuoksua.

Olen valmis.

Poikkeusoloissa, osa 3

On kummallista, miten sitä herää aamulla, on hetken aikaa tietämätön mistään; ja sitten kun ajatukset alkavat kulkea, muistaa, missä tilanteessa ollaan.

Kun kävelee ulkona, väistää ihmisiä tien sivuun, he tekevät samalla tavalla. Kaikki tapahtuu niin kuin olisimme tehneet niin aina. Kuitenkaan emme näe sitä, mikä meidät panee käyttäytymään uudella tavalla: korona on kirosana, jota lausumme puolihuolimattomasti, mutta jonka vaikutuksen tunnemme omassa arjessa, se ulottuu kaikkialle.

Kaupassa pidän hansikkaat kädessä, otan ostoskorin nopeasti ja siirrän kahvan kyynärtaipeeseen. En käytä tavallista kassaa, vaan itsepalveluautomaattia, etteivät ostokset kulje ylimääräisten käsien kautta. En tiedä kuinka kauan virus elää hansikkaissa, mutta otan ne kädestä vasta kotona, ja laitan hyllylle, menen pesemään käteni.

Olen taas hetken turvassa. Kuulostelen itseäni, onko kurkku kipeä, onko yskä jotain pahempaa kuin tätä ennen, johtuuko nuha lämmönvaihtelusta, niin kuin aina, vai olenko kipeä? Ja jos tulee flunssa, onko se koronaa?

Koetan toimia vastuullisesti: sosiaaliset kohtaamiset ovat jääneet pois, paitsi somessa ja puhelimen välityksellä. Puhuin ystävän kanssa tänään, ja lopuksi totesimme, että jos tämä venyy pitkälle, täytyy alkaa pitää ruokakutsuja verkossa. Jotkut someammattilaiset niin jo tekevät: kokkaavat yhdessä linjoilla olevien kanssa.

Verkko ja tekniikka mahdollistavat onneksi yhteydenpidon, ja uusia tapoja toimittaa ruokaa tai tehdä ostoksia tai pitää konsertteja on syntynyt. Kiitos siitä artisteille, ravintoloille ja kaupoille!

Kaikille, jotka tekevät rankkaa ja välttämätöntä työtä ihmisten parissa, sillä välin kun osa ihmisistä työskentelee kotona etätöissä, nostan hattua. Eikä se etätyö kotonakaan kaikilta suju ihan ongelmitta.

Ei ole vielä tietoa, miten tämä tilanne etenee. Ennusteita on, muttei mitää varmaa. On vain mentävä päivä kerrallaan. Voimia sinulle, ja meille kaikille ❤

Muutama ajatus koronasta

Tein lounasta. Keitin kahvit. Istuin koneelle. Olen pakoillut kirjoittamista, en tiedä miksi. Ehkä ahdistus tilanteen vuoksi on ollut liian suuri, liian muodoton. Vasta kun tänään ensimmäisen kerran tuli itku, niin oli helpompi kanavoida ajatuksia, nähdä, että nämä tunteet ja ajatukset tarvitsevat purkautumistien. En tiedä ymmärrättekö, mutta jotenkin niin se menee kirjoittajan, ainakin minun päässäni. Isona vellova, monisyinen tilanne voi olla liian suuri, jotta sitä ymmärtäisi, saisi jostakin kiinni; langanpään, josta aloittaa.

Tiedän, että olen ollut liikaa sosiaalisessa mediassa, lukenut juttuja koronasta. Jakanut itsekin ohjeita, joiden mukaan pitäisi ottaa etäisyyttä tilanteeseen, ja kaikkeen, mitä aiheen tiimoilta somessa pyörii, pystymättä kuitenkaan noudattamaan sitä. Syyllistyin lopulta jopa siitä, että oma arkeni ei ole niin strukturoitua kuin joillakin, jotka sanovat, että rutiinit pelastavat; että täytyy pitää perheen kanssa kokous, jossa jaetaan vastuut ja tehtävät, puidaan päivän ohjelma valmiiksi. Syödään rutiinien mukaan, ollaan ulkona, ja niin edelleen. Kun itse heräsin tänään kymmenen jälkeen, en saanut juuri muuta aikaiseksi kuin viikata pyykit ja panna likaiset astiat pesukoneeseen aamupalan jälkeen. Olin jo mielestäni huono ihminen, kun sillä lailla tärväsin aikaa, enkä saanut mitään tehtyä. En edes lähdettyä lenkille.

Tämä ei ole mitään uutta. Koska olen poissa töistä ja kuntoutumassa masennuksesta (josta en tiedä, miten paljon), niin päivät ovat aika yksinäisiä, miehen ollessa töissä. Nyt ei ole niitäkään kontakteja, joita normaalisti, kun kavereita ei voi nähdä. Koko aikaa ei viitsi ihmisille soitellakaan, kun ei halua häiritä. Aikaa siis on, mutta kyky noudattaa joka päivä aikatauluja ei onnistu. Välillä on reippaita päiviä, jolloin saa paljonkin aikaiseksi; sitten taas näitä, joista ei juurikaan jää näkyvää jälkeä.

Tästä ei nyt pitänyt tulla vuodatusta siitä, miten kurjaa minulla on. Loppujen lopuksi asiat ovat kohdallani aika hyvin. Surettaa enemmän vanhukset, jotka ovat yksin, pienyrittäjät, joiden kalentereista ovat pyyhkiytyneet työt moneksi viikoksi. Surettavat ihmiset, jotka kärsivät tästä tilanteesta vielä paljon enemmän kuin minä.

Mitä voin tehdä? Aika vähän. Se mitä voin, on kirjoittaa ajatuksia tänne(kin), ja toivoa, että tämä jotakuta lohduttaa. Että ymmärrämme, että vaikka elämme poikkeustilaa, niin vanhatkin pulmat ovat silti arkipäivää. Että ei se sairaus tai muu vaikea tilanne mihinkään häviä, vaan kulkee mukana, ja aiheuttaa enemmän tai vähemmän oireita ja hankaluuksia myös tämän erikoisen tilanteen aikana.

Muistetaan tukea toinen toisiamme, sillä kaikilla on jotakin omassa elämässä olevaa, jota ei voi siirtää pois, vaikka haluaisi. Ja että kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, elämä jatkuu, ja maailma pyörii, vaikka tuntuisi siltä, että väärään suuntaan.

Oudot ihmiset

Tänään heräsin myöhään. Päivä käynnistyi hitaasti. Lounaan jälkeen päätin lähteä uimaan; olinhan aikonut aloittaa altaassa polskuttelun irtisanotun salikortin sijaan. Olin myös irtisanonut työpöytäpaikan.

Uin neljäkymmentä minuuttia, sammakkoa.

Pukuhuoneessa monennäköistä ihmistä, lihavia laihoja pieniä suuria. Ei kuitenkaan sitä ryntäystä mitä olin pelonsekaisesti odottanut matkalla, koska hiihtoloma.

Kävin kaupassa, kannoin pysäkille raskaan kassin. Tumma nainen, tytön kanssa, ystävällinen. Katsoi minulle aikatulun, seinästä revityn tilalle. Kysyin, voinko auttaa vaunujen kanssa.

• Ei kiitos, saan ne kyllä. Kiitos kun kysyitte.

Tyttö oli vilkuillut kassissani olevia banaaneja. Sinulla on kotona omia, äiti sanoi. Ei saa kurkkia.

Kun jäin bussista, he vilkuttivat.

Koiran kanssa ulkona oli teräksenharmaata, juuri ennen lumisadetta, kylmä tuuli. Joku nainen tuli vastaan, hymyili. Joku toinen:

• Minkäs ikäinen tuo sinun koirasi?
• Jo kaksitoista ja puoli.
• No minä ajattelinkin, kun sillä on naama niin valkea.

Koira ei antanut silittää. Se on vähän arka, selitin.

• Antaa sen olla sellainen kun on.

Kävelin lopun matkaa oudossa mielentilassa. Pelotti. Outo, vieras maailma.

Kun mies tuli kotiin, sanoin, että on kummallista kun ei ole kiinnekohtaa. Tuntuu irralliselta. Kun on yksin, oman pään sisällä koko päivän.

Niin.

Vaikea luopua jostain jo rakennetusta. Kun mieli vielä elää siellä, ojentuu eilistä kohti. Ja samalla, tuntee jo tulevaa, jollain lailla.

Välissä. Sitä se on.