Joskus loput ovat alkuja

Tai ainakin mahdollisuus muutokseen. Kun joutuu tekemään vaikeita päätöksiä, niin jonkin aikaa menee luopumisia sulatellessa. Sitten jonakin päivänä, kun olet aloittanut jotakin uutta, tulee mahdollisuuksia, joita et osannut kuvitella.

Tapaat jonkun. Joku soittaa. Ottaa yhteyttä. Jokin uusi nostaa päätään. Ja miksi kaikki tämä? Onko sattumaa, että kun lähdet vaikkapa opettelemaan uutta tai kartoittamaan nykyistä tilennettasi, huomaat, että asioita alkaa tapahtua?

Kun opit tuntemaan itsesi paremmin, niin tiedät mitä tarvitset. Osaat sanoa kyllä, oikeassa kohtaa.

Sen olen huomannut, että kaikenlaisista tuokioista ja tapaamisista voi olla seurauksia. Kannattaa siis olla avoin ja kohdella muita hyvin.

Omana itsenä olo ei aina ole helppoa. Kun joutuu uuteen tilanteeseen, koettaa tietenkin vähän sulauttaa itseään joukkoon, siis kuviteltuun joukkoon. Sitä kuulostelee, katselee, ihmettelee. Kokee myös olevansa noviisi, outo ja erilainen. Ei saa sanottua tärkeitä asioita oikeissa kohtaa, ja moittii itseään siitä ettei osaa. Ihan hullua! Kuka nyt voi ensimmäistä kertaa oudossa tilanteessa olla luonteva, saati että osaisi pitää hienon mainospuheen itsestään tuosta noin vaan. Jossei siis ole harjoitellut.

Helposti päätyy ajattelemaan, ettei tämä ole minun juttuni. Kannattaa antaa toinen mahdollisuus. Katsoa uudestaan, totutella. Jospa tästäkin tulee pian rutiinia, ja sitten jo osaan?

Aikuiselle ihmiselle kaikki ei ole niin itsestäänselvästi helppoa. Opettelu on kuitenkin välttämätöntä. Toiset asiat sujuvat helposti, toisia pitää vähän harjoitella.  Tulee ikäviä tunteita, tekisi mieli antaa periksi. No, eihän se niin mene. Aikuinen ihminen tietää, että uuteen sisältyy paitsi intoa ja odotuksia, myös pelkoa ja epävarmuutta. Niitä täytyy vaan sietää.

 

 

Ystävien suusta

Et sä ole miksikään muuttunut siitä, kun oltiin kakskytkolme. Tai no, vahvistunut vähän, mutta muuten.

Nämä sanat halusinkin kuulla. En osannut odottaa tai kaivata, mutta halusin ne. Kaikkien vuosien ja kokemusten jälkeen tunsin olevani vanha, homehtunut, katkera, surullinen ja outo. Sen kuuleminen, etten ole muuttunut, avasi mieleni uudella tavalla: vaikka elämä ravisuttaa, heittelee ja raapii, niin voimme säilyä sydämeltämme samanlaisina.

Ystävät muistuttavat tästä. Heiltä kuulee tärkeitä sanoja, silloin kun itse on heikko. He näkevät sinussa hyvän, voimistavat uskoasi kun omasi kolhiintuu. He myös antavat viitteitä asioiden väliaikaisuudesta: vaikka nyt on näin, se ei tarkoita että aina olisi. Olithan itsekin vuosia vahva, kannoit ystäviesi murheita. Nyt on sinun vuorosi. Kuulla pehmeitä sanoja, lohdutusta, vahvistavia kannanottoja puolesta ja vastaan.

He tanssivat mielessä, siirtyvät hetkittäin sivuun, yksi silloin toinen tällöin. Aina he ovat rakkaita. Kun puhelimesta kuuluu tuttu ääni, se saa asettumaan kuulolle, unohtamaan muun ja keskittymään siihen, mitä on sanottava.

Joskus et jaksanut kuunnella. Jotkut olivat niin täynnä omaansa, että otit etäisyyttä. Et jaksanut. Huomasit, että sinullakin on elämä elettävänä, et voi olla muita varten, pelkästään. Kun otit omaa tilaa, pelkäsit: entäs jos. Mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Meni hetki, tunti, viikko, kuukausi. Palasit ystävyyden ääreen, ja katso: näit siellä, että oletkin itse ottanut tilan, oppinut puhumaan, ja toinen, se kuuntelee. Mikä ihana olotila. Vähän pelkäät, että alkaako sama, vilkuilet sanojen perään, hengität varovasti. Mutta kyllä. Tasapaino on löytynyt, saat olla äänessä itsesi verran, vuoropuhelu soljuu eteenpäin, ja kello. Unohdat missä kohtaa piti lopettaa.

Jokainen ystävä on olemassa, ei ehkä sillä intensiteetillä jatkuvasti, mutta on.

Ihmiset kasvavat, hiukan muuttuvat. Eivät olennaisilta osin.

Olisi tehnyt mieli sanoa: ja sinuun tullut pehmeyttä. Ehkä hän tiesi muutenkin.

Oudot ihmiset

Tänään heräsin myöhään. Päivä käynnistyi hitaasti. Lounaan jälkeen päätin lähteä uimaan; olinhan aikonut aloittaa altaassa polskuttelun irtisanotun salikortin sijaan. Olin myös irtisanonut työpöytäpaikan.

Uin neljäkymmentä minuuttia, sammakkoa.

Pukuhuoneessa monennäköistä ihmistä, lihavia laihoja pieniä suuria. Ei kuitenkaan sitä ryntäystä mitä olin pelonsekaisesti odottanut matkalla, koska hiihtoloma.

Kävin kaupassa, kannoin pysäkille raskaan kassin. Tumma nainen, tytön kanssa, ystävällinen. Katsoi minulle aikatulun, seinästä revityn tilalle. Kysyin, voinko auttaa vaunujen kanssa.

  • Ei kiitos, saan ne kyllä. Kiitos kun kysyitte.

Tyttö oli vilkuillut kassissani olevia banaaneja. Sinulla on kotona omia, äiti sanoi. Ei saa kurkkia.

Kun jäin bussista, he vilkuttivat.

Koiran kanssa ulkona oli teräksenharmaata, juuri ennen lumisadetta, kylmä tuuli. Joku nainen tuli vastaan, hymyili. Joku toinen:

  • Minkäs ikäinen tuo sinun koirasi?
  • Jo kaksitoista ja puoli.
  • No minä ajattelinkin, kun sillä on naama niin valkea.

Koira ei antanut silittää. Se on vähän arka, selitin.

  • Antaa sen olla sellainen kun on.

Kävelin lopun matkaa oudossa mielentilassa. Pelotti. Outo, vieras maailma.

Kun mies tuli kotiin, sanoin, että on kummallista kun ei ole kiinnekohtaa. Tuntuu irralliselta. Kun on yksin, oman pään sisällä koko päivän.

Niin.

Vaikea luopua jostain jo rakennetusta. Kun mieli vielä elää siellä, ojentuu eilistä kohti. Ja samalla, tuntee jo tulevaa, jollain lailla.

Välissä. Sitä se on.

Kirjallinen päivä

Oikeastaan tämä alkoi jo eilen illalla. Olin vihdoin lähettänyt muutaman pätkän käsikirjoituksestani kustannustoimittajaystävälleni luettavaksi. Olin järjettömän iloinen hänen antamastaan palautteesta: vihdoinkin joku näki tekstini.

Lyhyiden yöunien jälkeen ja syömättömänä matkustin Helsinkiin laboratorioon (olen kärsinyt väsymyksestä, josta läheisenikin ovat jo huolissaan), jännitin ekg-huoneessa niin että vatsaani koski (miten näytteenotossa tuleekin aina ihan hirveän sairas olo?), ihmettelin ääneen ihmisten paljoutta ja ihastelin, myös ääneen, hoitajien työmäärää ja ilmiselvää työtaakan raskautta, jonka alla he silti tekivät sen mitä piti, ja keskustelivat ystävällisesti kanssani. Tuli niin huolehdittu olo.

Tassutin nälissäni kokeiden jälkeen kahvilaan, ja tilasin aamiaista. Jouduin hillitsemään nälkääni, koska kummitäti. Oli tulossa Helsinkiin lounastamaan kanssani. Vietin muutaman tunnin luppoaikaa Kampin keskuksessa, ja eksyin pariin alennusmyyntiin, joista löysin jotakin pientä itselleni. Ihanaa. Vaikka ei ollut varaa.

Ruoka oli hyvää, seura parempaa. Kävelimme vielä Svenskanin kahvilaan, Cafe Artisteen, joka onkin, niin kuin totesimme, kirjallinen paikka. Sehän sopi. Ihana tunnelma, tänne tulisin uudestaankin, kirjoittamaan. Leivoskahvit maistuivat paremmalta kuin mikään epämääräiseen oloon yksin syöty karkkipussi (niitäkin on, ja kyllä, joskus ne auttavat), ja keskustelumme polveili siivoojan tarpeellisuudesta parisuhteen ihmeellisyyksiin.

Pienen paketin sujautin käsilaukkuuni, syntymäpäiväni.

Oli niin hellitty olo. Toisaalta, viime päivien kirkkaus, paine ja kuumotus tekivät sen, että kotona oli vedettävä unimaski silmille, otettava migreeniin särkylääkkeet ja maattava paikoillaan viisitoista minuuttia. Proosallista.

Olo on silti onnellinen. Etuoikeutettu. Päivä palautti mieleeni sen hyvän, mitä elämässä on. Sitä on paljon. Kunhan muistan sen useammin.

 

 

Synttärimatka Barcelonaan

Kävimme siis Barcelonassa. Viisi yötä, neljä kokonaista päivää. Monenlaista tehtiin, muun muassa ajeltiin yksi päivä hop on hop off -bussilla, jolloin saimme kokonaiskuvan kaupungista. Se oli ihan fiksua näin ekakertalaiselle. Kolusimme myös El Bornin kaupunginosaa, jossa huoneemmekin sijaitsi, aika tarkkaan, ja kolmantena päivänä alkoi tuntea niitä pikkukatuja, jotka olivat hyvinkin samannäköisiä, niin että toisena iltana olimme hetken aikaa ihan eksyksissä, ennen kuin kännykän kartasta saimme selville missä olemme. No, eksyminen ei ole vaarallista, kun kuitenkin samoilla kulmilla pyörittiin – mutta hetkeksi tuli vähän epämiellyttävä olo.

Kävelimme päivittäin noin kymmenen kilsaa, lopussa vähemmän. Kävimme mm. Barcelonetan kaupunginosassa kiertämässä, ja kävelimme sieltä ison puiston, Parc Ciutadellan, kautta kotinurkille. Ja tietenkin kävimme katsomassa Gaudin suurhanketta Sagrada Familiaa, josta muutama kuva päätyi tänne. Ulkoa ja sisältä. Vaikka sisäkuvista ei yhtään pysty mieltämään miten valtavan hieno se on. Ihan upea. Sieltä kävelimme takaisin vanhan kaupugin kujille, ja Ramblasia alas rantaan. Ramblas on kyllä minusta ylimainostettu. Ihan tavallinen kävelykatu tuo on, tietysti vähän enemmän ihmisiä, mutta varsinkin nyt marraskuun lopussa ei ollenkaan kummoinen.

 

img_0962

 

Sagrada Familian kierrosta odotellessa kävimme viereisessä puistossa, jossa joku maalari ikuisti kirkkoa. Siellä oli myös lampi, ja paikka tuntui keitaalta vilkkaan liikenteen keskellä.

img_0969

 

Ja tietysti täällä, niin kuin monessa muussakin kaupungissa, ovat rakastavaiset laittaneet liittonsa sinetiksi lukkoja tähän aitaan. (Näin oletan.)

img_0973

 

img_0979

 

Sagrada Familiassa on sisällä hirmuinen määrä ikkunoita, eri värisiä, ja valon osuessa niihin tulee sisälle pylväisiin eri väristä valoa eri vuorokaudenaikoina. Valokuva ei tosiaan anna oikeutta sille, miten upea kirkko on sisältäkin, varsinkin nyt kun rakennustelineet on poistettu. Valmishan se ei vielä ole, saa nähdä tuleeko ikinä 🙂

img_1006

 

Synttärilauantaita vietimme yhdessä monista ravintoloista, joita oli El Bornin kaupunginosassa. Se löydettiin sattumalta päiväkävelyllä, ja varattiin pöytä illaksi, koska päivälläkin paikka oli ihan täynnä. Tapastiskit olivat enemmän kuin houkuttelevan näköisiä!

20161203_193548

 

Sieltä sitten valitsimme mielemme mukaan mitä halusimme, ja nämä valmistettiin meille. Ah ja voih, miten oli hyvää.

20161203_194635

 

Kotimatkalla poikkesimme asunnon alakerrassa sivukadulla olevaan leipomoon, ja ostimme aamuksi voisarvia. Näitä leipomoita ja pieniä liikkeitä oli naapurusto pullollaan, ja oli kiva asua ihan paikallisten keskellä, missä kapeiden katujen yllä roikkui parvekkeilta pyykkiä ja Espanjan lippuja, kuten asiaan kuuluu.

20161203_215802

 

Ja viimeiseksi sitten kuva meidän asunnon portaista, joista laitoinkin kuvan jo aiemmin: näitä kivuttiin viisi kerrosta niin päästiin meidän huoneeseen, joka oli ihan toimiva. Mutta ison matkalaukun kanssa meno ja varsinkin poislähtö oli hiukkasen haasteellista. Ei auttanut kuin kieli keskellä suuta sompailla. Minä sain onneksi huolehtia pienemmästä pakaasista!

portaat

 

Barcelona jäi ehdottomasti mieleen positiivisena kokemuksena. Oli helppo kulkea kävellen joka paikkaan. Kerran otettiin taksi kun ei jaksettu sen päivän saldon jälkeen enää kävellä, mutta muuten liikuttiin jalkaisin. Ja se on ehdottomasti hyvä tapa, sillä siinä näkee kaiken ihan kunnolla ja voi poiketa mihin lystää.

Löysimme muuten ihan naapurista myös kenkäoutletin, josta ostimme kummallekin nahkakengät. Minun maksoivat neljäkymppiä ja miehen parikymppiä enemmän. Laadukasta työtä ja hyvät jalassa.

Nyt sitten vaan säästämään seuraavaa matkaa varten. Saas nähdä päädymmekö samaan paikkaan. Veikkaan kyllä, että joku uusikin kohde saattaa taas alkaa vetää puoleensa, kunhan päästään kevääseen.

Adios!

 

 

 

Viiskyt vee

Tämän itseni kanssa vietetyn viikon satoa: halusin kirjoittaa asiasta, joka on pian ajankohtainen, eli viisikymmenvuotisuudesta.

Ei siinä mitään, etä nainen täyttää viisikymmentä. Kaikki täyttävät, jos eivät sitä ennen kuole. Mutta naisen elämässä tämä etappi on aika merkittävä. Tähän astisessa elämässäni olen tehnyt asioita paljon sen mukaan, miten joku muu pitää parhaana. Viimeksi kuluneiden vuosien aikana, ja varsinkin tänä vuonna, olen tehnyt jonkinlaista tiliä itseni ja elämäni kanssa. Olen luopunut paljosta, kuten palkkatyöstä, mutta saanut myös paljon tilalle. Olen enemmän tyytyväinen omissa nahoissani, vaikka tuleekin päiviä, jolloin suren vaihtelevaa terveyttäni, kremppojani ja sitä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin tai huonosti. Olen kova murehtimaan, ja saatan myös pohtia tulevaa niin ankarasti, että saan migreenin.

Olen opetellut luopumaan sellaisista asioista, joita en tarvitse tai jotka eivät ole minua varten. Tämä ei suinkaan aina ole yksinkertaista. Sen erottaminen, mikä on itselle hyväksi, on aika kinkkistä, mutta olen huomannut, että asioita kannattaa puhua ääneen, toisille ihmisille. Silloin ajatukset konkretisoituvat, ja saa helpommin otteen siitä, mitä ne itselle tarkoittavat. Niin kauan kuin jokin asia muhii vain omassa mielessä, se ei ikään kuin tule todeksi, eikä sitä niin ollen voi arvioida realistisesti. Useimmat ajatukset eivät sellaisenaan ole totta tai toteudu, ja siksikin on hyvä, että ne näkevät päivänvalon, ennen kuin ehtivät yhtään pidemmälle.

Mistä pääsenkin siihen, että toiset ihmiset ovat ihan välttämättömiä. Vaikka viihtyykin yksin, niin tarvitsee silti peilauspintaa muista. Muuten ei ole olemassa.

Toisaalta, olen myös oppinut säätelemään sosiaalisuuden määrää: tarvitsen aika paljon yksinoloa voidakseni hyvin, ja vasta ihan viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä on olla itsensä kanssa, rauhassa ja kiireettä. Ystäväpiirini on myös kaventunut: tapaan aika harvoin ketään, mutta silloin kun tapaan ystäviäni, haluan sitä todella. Olen vähitellen oppinut näkemään ja tuntemaan myös sen, ovatko suhteet vastavuoroisia, vain olenko vain joku, jonka niskaan toinen kaataa negatiiviset ajatuksensa. Tällaisia ihmisiä pyrin nykyään välttämään.

Naisena ja ihmisenä minussa on siis tapahtunut paljon viime vuosina. Seuraan tätä kehitystä ihmetellen, ilahtuen ja surren. Kaikki luopuminen ja muutos tuottaa myös kipua. Ajattelen kuitenkin, etä se mitä saan tilalle, on paljon arvokkaampaa. Vaivan arvoista siis.

Onneksi minulla on myös mies, jonka kanssa elämä on hyvää. En tarkoita sillä lailla hyvää, että aina olisi mukavaa. Meillä riidellään ja ollaan eri mieltä, mutta on opittu sopimaan asiat ja jos mielensä pahoittaa, sen voi näyttää ja toinen voi pyytää anteeksi. Emmehän millään aina tiedä mikä toista loukkaa tai satuttaa, vieläkään, joten ainoa mahdollisuus on korjata tilanne ja pyytää anteeksi. Hyvässä suhteessa ei aina ole ongelmatonta. Mutta kokemuksella väitän, että jos yleissävy on positiivinen, ei tahallaan loukata toista ja pyritään sopimaan riidat, niin ollaan jo pitkällä.

Minusta elämä on nyt parempaa kuin ennen. Opin ja oivallan itsestäni ja muista koko ajan lisää, mutta en ole enää niin tuskallisen epävarma itsestäni. En aina ajattele ensimmäiseksi, että kaikki ikävä on minun syytäni, vaan osaan jo realistisemmin suhtautua tapahtumiin, ja nähdä toistenkin osuuden asioihin. Välillä poden edelleen maailmantuskaa; en voi ymmärtää miten paljon pelkoa, hämmennystä, vihaa ja katkeruutta meissä ihmisissä on. Mutta jotenkin kun ymmärtää oman paikkansa ja pienuutensa, tai kokoisuutensa tässä paletissa, niin on helpompi elää myös raskaiden asioiden kanssa.

Paljon olen itkenyt, mutta paljon myös nauranut. Toivottavasti tulevassa nauran enemmän.

 

 

Heips!

Tuli tosiaan mahdollisuus pitää muutama loma- tai vapaapäivä. Ihan tarpeeseen tuli, koska huomasin, että oli tosi vaikea rauhoittua ja pysähtyä. Oikeastaan tämä oivallus pienen loman tarpeesta tuli vähän mutkan kautta: innostuin yhdestä mahdollisuudesta ihan satasella, ja sitten kuitenkin huomasin, kun asiaa pohdin, että se ei nyt ole se mitä tarvitsen, vaan tuli ihan muu tarve, eli levon ja oman ajan tarve. Eli joskus tällainen päähänpisto ja kaipuu voikin viestiä jostain ihan muusta kuin itse siitä asiasta johon tuntee vetoa. Pitää oikeastaan tunnistaa, milloin on tarve kääntyä sisäänpäin, eli etsiä sitä muutosta itsestään, ja milloin taas on aika lähteä maailmalle sitä muutosta etsimään.

No, tämä muutamien päivien rauha ja reipas ulkoilu ja lepo tuotti sen, että eilen vein sitten pitkään aikomiani vaatteita Ison Omenan WST -liikkeeseen. WST tulee sanoista we started this, ja on second hand -puoti, johon siis voi viedä priimakuntoista, vähän käytettyä vaatetta, kenkiä, laukkuja ja asusteita. Alaosia eli hameita ja housuja ei ainakaan tällä hetkellä oteta vastaan. Ai niin, ja Marimekkoa on paljon 🙂 Löysin tämänkin kun olin jo ovella poistumassa.

20161011_150543-1

20161011_150431

Olen löytänyt WST:stä myös ihanan keltaisen villatakin, jossa on hapsuja etukappaleiden reunoissa.Merkki on muistaakseni Apanage, ihan tuntematon merkki kyllä minulle, mutta hyvä ja laadukas vaate.

Liikkeessä on myynnissä ja sinne voi viedä esimerkiksi Espritin, In Wearin, Marco Polon , Marimekon, Ril’sin ynnä muiden vähän parempien ja laadukkaampien merkkien vaatteita. Halpisketjujen tuotteita tai vintagea ei oteta myyntiin, ei myöskään juuri juhlavaatteita tai sesongin ulkopuolista tavaraa. Vaatteet katsotaan siellä saman tien, ja he päättävät mitä ottavat myyntiin. Itselle saa sähköpostilla listan siitä mitä on myynnissä, ja tilityksinä sitten myydyistä vaatteista 50% kauppahinnasta.

Liikkeeseen on mukava mennä, ja siellä saa rauhassa katsella, mutta apua toki löytyy tarvittaessa. Itse kierrän yleensä aina kaupan kun käyn Omenassa. Ja se on siis siellä uudella puolella, kolmas kerros. Vähän piilossa, mutta kun kiertää kerroksen niin löytää. Ai niin, ja verkkokauppa heillä on myös. Itse en ole käynyt kuin katsomassa, mutta tiedoksi niille, jotka asuvat muualla.

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan ilokseni suosittelen. Tällaista liikettä ainakin minä olen kaivannut:)

Edit 13.10. Lisäkivana on, ettei ostoksista tule paperista kuittia, vaan saat kuitin sähköpostiisi. Paperi vähenee, ja lompakonpullotus 🙂

 

 

 

Viimeistä kertaa?

img_0890img_0875img_0876img_0880img_0882img_0891img_0897img_0899img_0903img_0906

Mökkikausi lähenee loppuaan. Lehdet putoilevat puista yhä hurjempaa vauhtia, ja väistelemme niitä pihalla, katsellen syksyistä väriloistoa, jonka ne tarjoavat. Eilen perjantaina pakkasimme itsemme kauppamatkalle, hyytävässä viimassa kiisimme veneellä mantereelle, siirryimme nopeasti autoon ja hurautimme keskustaan kaupoille, karitsankyljykset mielessä. Tommen’s niitä Hangossa yleensä myy, mutta nyt niitä olisi ollut vain pakkasessa, joten jouduimme poistumaan tyhjin käsin, tosin lupauksella, että soittamalla etukäteen niitä löytyisi marinoituna grilliin, ainakin nyt vielä jonkin aikaa. Syksyhän on meille karitsan lihan ystäville juuri parhautta.

K-kaupasta löysimme sitten karetta, ja tyytyväisinä löydöstä sekä kukkarot hieman kevenneinä, koska ostimme myös patalihaa kun sitä oli altaassa tarjolla, ajoimme Kolavikenin rannan päähän, josta tarkoituksena kävellä Neljän Tuulen tuvalle. Ranta on tähän aikaa vuodesta hiljainen, tosin se on sitä usein muutenkin, tänne kun eivät turistit juuri eksy. Hiekkatietä kävellessä löytyi yhtä jos toista kuvattavaakin, välillä poikkesimme levästä muhkuraiselle hiekalle meren tuntumaan, ja kävelimme toiseen päähän loppumatkan leväkönttejä väistellen.

Perillä halusimme sittenkin kahville, vaikka tarkoitus ei alunperin ollutkaan, mutta kuten arvasimme, paikka oli jo kiinni. Takaisin sitten vaan. Teki hyvää reippailla jo viileässä säässä.

Kotona keitimme kahvit ja söimme omenapiirakkaa, jonka olin edellisenä päivänä leiponut. Kyllä maistui.

Tänään olimme metsässä pari tuntia, suppilovahveroita ei juuri ollut sateen puutteen vuoksi. Löysimme sentään muutaman kanttarellin, vähän orakkaita sekä muutaman muhkean tatin 🙂 Jotka päätyivät sitten valkosipulin kanssa oliiviöljyssä rapeiksi paistettuina leivän päälle, alkupaloiksi.

Sitten karitsat grilliin, ja nam, mikä ateria näistä taas syntyi. Grilliin päätyi myös Lidlistä kreikkaviikoilta ostettua basilikahalloumia, joka oli ihan taivaallista. Salaattia vain lisäksi, ja ihan superhyvää oli.

img_0930

Tuossa tiskatessa äsken taas ajattelin, miten hyvä ja rauhallinen olo täällä ihmiselle tulee, kun saa ulkoilla metsässä ja syödä ja nukkua hyvin. Ei ole ääniä eikä virikkeitä liiaksi, stressitaso laskee ja mieli asettuu.

Kohta tämä autuus on taas enemmän ja vähemmän katkolla, kun tulee niin pimeää, ettei tänne enää viitsi tulla. Ja rospuuton aikana ei pääsekään. Hassua, miten lähtiessä tuntuu vähän, ettei jaksaisi, mutta kun tänne asettuu, niin on tosi hyvä olla.

Loppujen lopuksi taitaisin kotiutua helpostikin vaikka pidemmäksi aikaa, jos vaan rakkaat on lähellä ja mieleistä tekemistä luvassa. Nytkin olen tehnyt joka päivä myös töitä, mutta nauttinut kyllä täysillä ihan vaan olemisesta myös.

Niin että kaiken kaikkiaan hyvä, pitkä viikonloppu.

 

 

 

Saapuu syys

img_0845

 

img_0846

 

img_0849

 

img_0852

 

img_0853

 

img_0855

 

img_0856

 

img_0859

 

img_0862

 

img_0868

 

Tulimme perjantaina saareen. Täällä on jo kovasti syksyistä, kukat vaihtaneet väriä ruskeaan, ja kuihtuneet; puiden lehdet kellastuneet, osa pudonnut maahan. Ilmassa tuntuu vuodenajan vaintuminen, ja tottakai se tuntuu myös jo mielessä. Oikeastaan se varsinainen haikeus, joka kesän loppuun liittyi, on jo mennyt. Nyt suunnataan jo alkavaan pimeään kauteen ja valmistellaan mökkiä pikkuhiljaa talviteloille. Ainoat väripilkut ovat nuo auringonkukat. Mieheni poimi ne minulle matkalla, pysähtyi tien reunaan Siuntion paikkeilla, kun siellä on isot pellot täynnä kukkia, joita saa poimia. Ovathan ne kauniita!

Tänään, kun miehet korjasivat laituria, menin koiran kanssa vähän metsään, ja sieltä tuo sienipannullinen. Kanttarelleja vielä, samoin orakkaita. Olin ottanut vain muovikassin mukaan, ja sinne kertyi ihan kivasti saalista. Aurinkokin alkoi paistaa, ja kevyt hiki kihosi pintaan. Koira oli ihan naatti ja kävi pitkälleen ruohikolle vettä juotuaan, kun tulimme takaisin. Oli hyvä olla.

Lounaan jälkeen nukuimme pienet päikkärit, siihen houkutti valo, joka hiipi ikkunasta ruokapöydän ääreen ja toi tunteen loppukesän lämmöstä, pehmeästä valosta ja suloisista unista.

Ilta on ollut täynnä puuhaa, ja nyt saunan jälkeen voi todeta, että päivä on ollut täysi. Ja vaikka vähän kipuilin taas tätä omaa työtilannettani, niin lopulta rauhotuin, kun juttelimme ja tajusin, että joihinkin asioihin en vain voi vaikuttaa. On tehtävä se minkä voi ja nautittava elämästä murehtimatta turhia.

Kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

 

Voi itku

Itkin tänä aamuna, kun luin Hesarista jutun muistisairaita vanhempiaan hoitavasta naisesta. Jutun loppu kosketti niin paljon. Siinä nainen kertoi, että kun hän vie palveluasunnossa asuvia vanhempiaan heidän kotiinsa viikonlopuksi, vanhemmat menevät lounaan jälkeen lepäämään huoneeseensa. Kun nainen kurkistaa ovenraosta, vanhemmat pitävät toisiaan hellästi kädestä.

Ajattelin tässä omaa elämääni, ja sitä, kuinka toivon, että saan pitää oman puolisoni vierelläni, ja että meillä olisi yhtä ihana vanhuus. Pelkään, että menetän hänet. En tiedä miksi, ehkä siksi että hän on minua 11 vuotta vanhempi. Ehkä siksi, että hän puhuu siitä usein; kenties varmistaakseen, että tajuan hänen joskus lähtevän. Ehkä siksi, että elämä on juuri nyt rankkaa ja kiireistä, kun yritän löytää oman paikkani työelämässä, ja minulta menee siihen paljon voimia. En ehdi olla puolisolleni niin läsnä kuin haluaisin.

Toisen kerran melkein itkin, kun luin Reetta Rädyn Lokikirja -juttua Trendistä (nro 6). Koskettavinta upeassa jutussa oli se, että hän oli kerran sairastunut Teheranissa ja ollut hädissään, mutta hänen vierellään oli ollut koko ajan joku. Että maailma ei ole reilu, mutta hädän hetkellä joku istuu vierellä ja auttaa.

Mitä tämä kertoo minusta? Mitä se kertoo maailmasta? Että on asioita jotka pelottavat, että välillä surettaa ja tulee niin sanotusti liikaa asioita mielen päälle. Kun näihin lisää edellisen päivän näyttelykokemuksen Taidehallissa, vaikuttava Niki de Saint Phalle, ja lounaan ystävän kanssa, jutustelun joka herätti niin paljon ajatuksia; viimeaikaiset tapahtumat, jotka jotenkin kuormittivat – ei ollut ihme että itketti.

Itku kertoo, että on olemassa tunteet. On olemassa empatia toisia kohtaan, on olemassa halu ja kaipuu hyvään ja yhteyteen. Kaikki ei aina onnistu, kaikkea ei aina koe, mutta iloinen voi olla että tuntuu. Välillä ajattelee kovettuneensa lopullisesti. Kun tapahtuu yhtä sun toista, huomaa että ajattelee ikävästi ihmisistä ja elämästä.

Sitten kuitenkin tulee se helpotus, itku, vapautuminen. Huomaa puhdistuneensa, kokevansa itsensä sellaisenaan, ilman vihaa, kyynisyyttä, kaunaa tai pelkoa.

Hyvä itku.