Kaipuu

Lempeä aurinko. Turkoosi, kimmeltävä, aaltoileva meri. Aurinkovoiteen tuoksu, joka illalla muuttuu oliiviöljyn mehevään aromiin; kostea iltailma, joka saa ruokien houkuttelevat vivahteet maistumaan suussa. Mezeitä; pieniä lautasia tahnoineen, salaatteineen, kaloineen ja äyriäisineen; pehmeä, samettinen ilta, joka laskeutuu iholle ja hemmottelee kosketuksellaan. Ajattelen olevani Kreikassa.

Todellisuudessa olen Suomessa, enkä tiedä, milloin pääsen taas Kreikkaan. Lentokenttiä ehkä avataan kesäkuussa. Lentoyhtiöt alkavat myydä lentoja. Ehkä voin taas matkustaa. Mutta osaanko olla huoleton? Osaanko jättää mielestäni kevään, joka on tuonut rajoituksia ja sairautta ja kuolemaa; pysäyttänyt meidät ennennäkemättömällä tavalla? Ja onko syytäkään?

Kaipaan silti.

Aurinko vie ajatukset hiekkarannoille, satamiin, kuumaan iltapäivän lepohetkeen, jolloin nautimme makeista leivonnaisista ja kahvista hotellin parvekkeella; vieraisiin mutta jollakin tavalla tuttuihin kulttuureihin, jonne palasimme usein, joita rakastimme. Voi kuinka haluaisin taas rakastaa; kietoa ympärilleni kevyen kangasvaatteen ja kahlata vilvoittavaan mereen, katsoa ravintolassa, kun perheet kokoontuvat syömään, kaikki yhteisiltä lautasilta.

Olen ollut kuin vanki. Viettänyt loputtomalta tuntuvat tunnit sisällä istuen, odottaen, että joku tulisi, puhuisi ja veisi toisenlaiseen maailmaan. En ole hyvä tässä; en osaa lohduttaa itseäni, en puhaltaa pois kyyneliä, jotka vierivät poskillani, kun ajattelen kaikkia ja kaikkea, mitä tämä kevät on tuottanut: surua, tuhoa, ihmisten kärsimystä ja eri tavoin lujilla olevia yksilöitä ja perheitä. Yhteiskuntaa, joka on polvillaan, joka hengittää nyt vain lainojen varassa.

Toivon, että pian pääsemme taas koskettamaan läheisiämme; viettämään aikaa ystäviemme kanssa, kulkemaan rinnakkain polulla, halaamaan toisiamme niin ilosta kuin ikävästä.

Vieköön aika pois ikävyyden, huolet ja murheet. Tulkoon kesä, lämpö ja läheisyys, ilman pelkoa uudelleen kohoavasta riskistä.

Odotan kesää. Odotan lehtien vehreyttä puissa, kukkia, perhosia ja jäätelön imelää tuoksua.

Olen valmis.

Note to self

Mitä mä just nyt haluan? Mikä on se asia, jota kaipaan elämääni?

Mikä tekisi siitä paremman, reippaamman, aikaasaavemman, jotenkin loisteliaamman kuin mitä se on?

Noh. Päätin lähteä mukaan sellaiseen valmennukseen. En usko, että ihminen voi kuitenkaan kauheasti muuttua. Mutta jotenkin se, että oppisi asettamaan tavoitteita ja työskentelemään niitä kohti, tai ne saavuttaakseen, tuntuu tärkeältä. Ehdin kyllä jo alkumetreillä ilmoittaa vetäjälle, että en jatka, että tämä aiheuttaa liikaa paineita ja mitä ikinä. Mutta haluan kuitenkin vahvistaa voimavarojani, ja oppia asettamaan tavoitteita nimenomaan omiin voimiini sopivasti. Ei niin, että tuskailen enkä saa mitään aikaiseksi, koska ajattelen, että a) minun pitää tehdä jotain, vaikka en tiedä mitä, ja b) minun pitää  tehdä se niin hyvin, että en voisi tehdä paremmin.

Tässäpä onkin yhtälö, joka jo ääneen lausuttuna johtaa vaikeuksiin. Miksi minun pitäisi mitään tehdä? Ja ennen kaikkea, miksi sen pitäisi olla täydellistä?

Tämä kaikki koskee siis kirjoittamista. Haluan kirjoittaa kirjan. Olen halunnut siitä asti kun olin 25 -vuotias. No miksi se on vaikeaa?

Ehkä siksi, että jotenkin häpeän sitä. Siis että haluan kirjoittaa kirjan. En uskalla sanoa sitä ääneen, sillä sehän on ihan naurettavaa: että minä, kaikista ihmisistä, haluan kirjoittaa kirjan. Miksi minun pitäisi onnistua siinä, kun niin moni muukaan ei onnistu?

Tiedän kyllä, että moni yrittää, mutta ei tahdo saada valmista. Ja sitten kun luen valmiita, siis painettuja ja julkaistuja kirjoja, koen, etten koskaan yllä samaan. Että minun pitäisi olla jo lähtökohtaisesti niin hyvä, että pääsisin edes jonkin kustantamon listoille; että joku haluaisi julkaista kirjani. Se vaikuttaa ihan mahdottomalta tehtävältä.

Ja miten voi tehdä sellaista, mikä omassa mielessä jo lähtökohtaisesti on mahdotonta? Ei mitenkään! Koska suorituspaineet ovat kimpussa niin tiukasti, että pienikin yritys lähestyä tekstiä sabotoituu, koska on niin musertava kritiikki päällä koko ajan.

Ehkä tietämättäni, tai tiedostamattani, puhun itselleni tarinaa siitä, kuinka tämä ei voi onnistua; tuhoon tuomittu juttu alun alkaenkin. Ehkä en edes huomaa, miten itse suhtaudun tähän hankkeeseeni; miten kukaan muukaan voisi suhtautua siihen yhtään sen innostuneemmin?

Olen kirjoittanut elämässäni aika paljon, monenlaisia tekstejä, mutta en tiedä, riittääkö se. En tiedä, onko minulla oikeutta haluta kirjailijaksi, kun niin moni muukin haluaa samaa. Miksi ihmeessä minun pitäisi onnistua?

Kaikkien näiden ajatusten kanssa painiminen, tiedostamattakin, vaivuttaa minut apatiaan, ja lamauttaa intoni ja minkäänlaisen energiani tehdä yhtään mitään asian eteen. Teksti pyörii mielessäni, mutta en saa itseäni koneen ääreen, ja jos saankin tiedoston avattua, niin olen kymmenen minuutin kuluttua ihan loppu.

Joku voi hyvällä syyllä kysyä, että onko tuossa mitään järkeä. Olen kysynyt sitä itseltänikin monta monituista kertaa. Päättänyt lopettaa haaveilemisen. Päättänyt luopua aikeistani. Päättänyt unohtaa tarinan, joka pyörähtelee mielessäni päivin öin.

Mutta en vaan pysty, siis lopettamaan. Siksi minun on tehtävä jotakin, osallistuttava valmennuksiin, koetettava saada itsestäni pois tämä jatkuva mitätöiminen, omien unelmien tallaaminen.

Jos minä en sitä tee, ei sitä tee kukaan muukaan.