Lokakuu on värejä,
aurinkoa. Keltaista vihreää punaista,
kuivuneita kukkatupsuja, kahisevia lehtiä.
Luonto laskeutuu lepoon, hengittää vielä,
viimeisiä vetoja, ennen kuin talvi,
joka ehkä tulee tänäkin vuonna,
samentaa värit, vie vihreät, ja
sulkee suppuun maiseman, joka
mustavalkoisena, harmaana, jatkuu yli vuoden pimeimmän puoliskon,
ja helmikuussa, maaliskuussa, työntyy esiin uudestaan,
elääkseen uuden kesän.
Lempeä aurinko. Turkoosi, kimmeltävä, aaltoileva meri. Aurinkovoiteen tuoksu, joka illalla muuttuu oliiviöljyn mehevään aromiin; kostea iltailma, joka saa ruokien houkuttelevat vivahteet maistumaan suussa. Mezeitä; pieniä lautasia tahnoineen, salaatteineen, kaloineen ja äyriäisineen; pehmeä, samettinen ilta, joka laskeutuu iholle ja hemmottelee kosketuksellaan. Ajattelen olevani Kreikassa.
Todellisuudessa olen Suomessa, enkä tiedä, milloin pääsen taas Kreikkaan. Lentokenttiä ehkä avataan kesäkuussa. Lentoyhtiöt alkavat myydä lentoja. Ehkä voin taas matkustaa. Mutta osaanko olla huoleton? Osaanko jättää mielestäni kevään, joka on tuonut rajoituksia ja sairautta ja kuolemaa; pysäyttänyt meidät ennennäkemättömällä tavalla? Ja onko syytäkään?
Kaipaan silti.
Aurinko vie ajatukset hiekkarannoille, satamiin, kuumaan iltapäivän lepohetkeen, jolloin nautimme makeista leivonnaisista ja kahvista hotellin parvekkeella; vieraisiin mutta jollakin tavalla tuttuihin kulttuureihin, jonne palasimme usein, joita rakastimme. Voi kuinka haluaisin taas rakastaa; kietoa ympärilleni kevyen kangasvaatteen ja kahlata vilvoittavaan mereen, katsoa ravintolassa, kun perheet kokoontuvat syömään, kaikki yhteisiltä lautasilta.
Olen ollut kuin vanki. Viettänyt loputtomalta tuntuvat tunnit sisällä istuen, odottaen, että joku tulisi, puhuisi ja veisi toisenlaiseen maailmaan. En ole hyvä tässä; en osaa lohduttaa itseäni, en puhaltaa pois kyyneliä, jotka vierivät poskillani, kun ajattelen kaikkia ja kaikkea, mitä tämä kevät on tuottanut: surua, tuhoa, ihmisten kärsimystä ja eri tavoin lujilla olevia yksilöitä ja perheitä. Yhteiskuntaa, joka on polvillaan, joka hengittää nyt vain lainojen varassa.
Toivon, että pian pääsemme taas koskettamaan läheisiämme; viettämään aikaa ystäviemme kanssa, kulkemaan rinnakkain polulla, halaamaan toisiamme niin ilosta kuin ikävästä.
Vieköön aika pois ikävyyden, huolet ja murheet. Tulkoon kesä, lämpö ja läheisyys, ilman pelkoa uudelleen kohoavasta riskistä.
Odotan kesää. Odotan lehtien vehreyttä puissa, kukkia, perhosia ja jäätelön imelää tuoksua.
Olen valmis.
Eilen oli retkipäivä; lämmin, melko tyyni ja aurinkoinen. Kävimme ostamassa evästä kaupasta ja kahvia termariin, ja suuntasimme Porkkalanniemeen. Mennessä ei ollut paljoa ihmisiä liikkeellä, muutamia tuli vastaan, ja kohteliaasti, niin kuin asiaan kuuluu, tervehdimme jokaista hiljaa nyökäten. Kävelimme kallioille, ja pysähdyimme ihailemaan aukeavaa merta ja kuuntelemaan haahkojen ääniä. Aurinko oli valtavan kirkas, ja maisema meren sininen.
Mieheni kiikaroi lintuja, ja minäkin kurkkasin. Ihmettelimme myös taivaanrannassa näkyvää valtavan pitkää rahtialusta. Se ei näy kuvassa. Joimme pullakahvit, ja uuden energian saattelemina lähdimme kävelemään alaspäin kalliota.
Kävelimme saarimaisen niemen kärkeen, toista puolta päähän ja toista takaisin. Takaisintulomatka oli vähän haasteellisempi kävellä, mutta hyvin selvisimme ehjinä. Sitten oli tietysti jo nälkä. Tulenteko piti aloittaa puiden pienimisestä, ja vähitellen saimme grilliin hyvän pöhinän. Makkarat laitoimme ritilälle, kun puut olivat melkein palaneet ja hiillos hyvän näköinen. Joku vanha pariskunta tuli yhtä aikaa puuhaamaan makkaranpaistoa, mutta he eivät malttaneet odottaa hiillosta, vaan söivät todennä-köisesti makkaransa puoliraakoina.
Meillä oli muutakin evästä, joten katoimme kaiken pöytään, ja kun makkarat olivat kypsiä, vietimme evästuokion puolivarjoisassa. Syötyämme huomasimme, että ainakin yksi pöytä olisi ollut vapaana auringossakin, mutta ei meidänkään tarvinnut palella, joten se siitä.
Autolle palatessa piti kuvata tämä puunkäppyrä, oli niin erikoisen näköinen. Polku on hyvin merkattu, onneksi, sillä pois tullessa polun vieret näyttivät niin erilaisilta, että muuten olisi ajatellut olevansa väärällä polulla.
Olipa mukava retki. Metsän hiljaisuus, luonto ja meri tekivät tehtävänsä. Olo oli raukea, ja kotona käperryin viltin alle päiväunille.
Suosittelen lähtemään välillä pois kotoa, ulos luontoon, jonnekin, missä ei ole vaikka ennen käynyt. Ihan kuin pieni miniloma!
Näinä päivinä tulevat tutuksi monenlaiset, ristiriitaisetkin tunteet: huolta ja pelkoa selviämisestä, hätää omasta ja läheisten puolesta, suuttumusta ja suoranaista vihaa, ärtymystä; ja toisaalta hetkittäin iloa vaikkapa kevään etenemisestä tai kiitollisuutta siitä, että kaikesta huolimatta on katto pään päällä ja ruokaa, joka ei lopu kaupoista. Voi olla ihanaa, kun saa olla läheisten kanssa enemmän yhdessä; toisaalta outoa väsymystä jatkuvasta yhdessäolosta tai arjen pyörittämisestä.
Itse olin muutaman päivän tosi vihainen. Mutta on aika hullua olla vihainen jollekin pienelle virukselle, joka vähät välittää kenenkään äkäisyydestä. Jotenkin olin vaan niin turhautunut ja väsynyt tähän kaikkeen; siihen, että elämä oli muuttunut niin oudoksi.
Ja sitten tuli itku, itsesääli ja ajatus yksinjäämisestä, kunnes muutama kommentti facebookissa palautti tunteen yhteydestä muihin, ja ulkolenkki tasoitti mielen, niin että oli helpompi tarttua myös johonkin muuhun.
Yksi asia, mistä tuli hyvä olo, oli imurointi. Tuli järjestys ja hiven hallinnantunnetta. Se onkin tärkeää; kun emme voi vaikuttaa isoon kuvaan muuta kuin pysymällä sisällä ja tottelemalla ohjeita, niin voimme vaikuttaa siihen, lähdemmekö ulos, tartummeko siivousrättiin, laitammeko pastaa päivälliseksi. Pieniä asioita, mutta ah, niin merkityksellisiä.
Ja silti niihinkin on vaikea välillä tarttua. Erikoistilanne vie voimia ja voi tehdä lamaantuneeksi. Ja kun jonkun toisen selviämiskeino on aktiivisuus, se saattaa tuntua raskaalta. Jos ei itse saa paljoakaan aikaiseksi.
Ole armollinen. Älä vaadi liikoja. Löhöile ja katso lempisarjaa. Nyt ei tarvitsekaan saada tehtyä kaikkea mahdollista, mitä olit ehkä eristyksen alussa ajatellut. Voit olla voimaton. Ja ärtynyt. Ja turhautunut. Moni muukin on.
Puhun tätä myös itselleni.
Ja lähden kohta ostamaan kukkia.
Kiitos pikareissun mökillä (Uudellamaalla, saaressa, ei pysähdyksiä matkalla), olo on taas aika levollinen. Sauna ja pulahdus meressä tekivät hyvää, samoin haravointi auringonpaisteessa ja peipposen laulu puissa sunnuntaina. Elämä jatkuu.
Tällä viikolla olen taas yksin päivät kotona, viime viikolla puoliso teki etätöitä, joten mieliala pysyi paremmin korkealla, kun oli seuraa ja lenkkikaveri kaksi kertaa päivässä. Hieman pohdituttaa tämä viikko, kun työt voivat miehellä venyä iltaan, että miten itse pärjään. Mutta täytyy vaan yrittää. Laitoin jo paperille listan, mitä kaikkea voin tehdä, jos tulee ikävä olo tai hetki. Listasin myös ihmisiä, joille voin soittaa. En tee tätä suorittaakseni, vaan vähän niin kuin henkiseksi selkärangaksi, jos mieli lähtee nurinkurisille urille.
Jokaisella on varmaan jotain konsteja, joilla karkottaa huono mieliala, jos sellainen pyrkii nousemaan. Toki vaikeitakin tunteita on hyvä kuunnella ja tuntea, mutta on vahingollista jäädä niihin vellomaan. Sen taklaamiseksi on hyvä olla jotain kättä pidempää, jolla auttaa itseään.
Minua monesti auttaa jokin tekeminen: tiskikoneen tyhjäys ja täyttö, pyykkien viikkaus, kaupassa käynti. Tai sitten juttelu jonkun kanssa. Se voi yhtä hyvin olla myös vaikka musiikki, käsityöt, leivonta, ulkolenkki, piirtäminen tai maalaaminen, kirjoittaminen.
Jos et ole aikoihin ehtinyt tehdä mitään näistä, niin kaiva selviytymispakki esiin viimeistään nyt! Mieti mistä pidät, tai mikä saa sinut hyvälle mielelle, ja käytä näitä konsteja tarvittaessa. Jos omat konstit eivät auta, hakeudu ammattiavun piiriin. Esimerkiksi Mielenterveyden keskusliitolla ja Mieli ry:llä on erilaisia palveluja, kuten keskusteluapua.
Kevät tulee. Pian alkaa vihertää puissa ja pensaissa. Toivottavasti saamme pitää mahdollisuuden liikkua ulkona. Valo ja raitis ilma sekä liikkuminen luonnossa ovat kiistatta yksi parhaista mieltä tasaavista ja rauhoittavista jutuista. Lisäksi ne ovat ilmaisia. Käytä niitä hyväksesi!
Itselleni tuli yllättäen hyvä mieli, kun facebook toi fiidiin valokuvan kuuden vuoden takaa. Siinä olemme mieheni kanssa Prahassa, kaupungin toisella puolella rinteillä, kukkivien kirsikkapuiden alla. Tuli tunne, että tuollainenkin on vielä joskus mahdollista. Ja että kuinka ihanaa, kun on muistoja!
Aionkin ottaa selviytymispakkiini uudeksi asiaksi vanhojen valokuvien katselun: niitä on kertynyt vuosien saatossa yhteisiltä reissuilta vaikka kuinka paljon. Nyt niiden katselu ja palaaminen ihaniin hetkiin ja paikkoihin on parasta terapiaa. Ja tulee käytyä samalla läpi, mitä kaikkea koneen muistista löytyy.
Mitä keinoja sulla on kinkkisten tilanteiden tai tunteiden varalle?
Hyvää viikkoa ja kaukohalit ❤
Tänään on nyt sitten ollut vähän vaikeampi päivä. Käytiin kyllä lenkillä aamulla, ja kaupastakin piti hakea paitsi täksi päiväksi aineksia, niin myös huomiselle mökkimatkalle. Olemme siis siinä onnellisessa asemassa, että mökki on Uudellamaalla, joten rajoitus ei koske sinne menoa.
Olen ollut väsynyt, allapäin ja jo eilisestä vähän itkuherkkä. Tekisi mieli luovuttaa: maata ja syödä karkkia. Mutta yritän nyt kuitenkin myös vähän muita konsteja, kuten tätä kirjoittamista.
Aika monta päivää olen jaksanut olla ihan hyvällä tuulella ja jopa tyytyväinen ja onnellinen, mutta niin kuin tämän eristyksen alussa kirjoitin, tulee varmasti vielä vaikeitakin tunteita.
On ikävä normaalia elämää. On ikävä ystäviä, heidän naurujaan ja läheisyyttään ja halauksiaan; heidän puhettaan ja yhteisiä keskusteluja. On ikävä sitä, että voi lähteä kauppaan pelkäämättä, että joku köhäisee ja saan tartunnan. On ikävä lounaita kivoissa ravintoloissa ystävien kanssa, kahvittelua ja kirjoittamista kahviloissa; ikävä kauneutta museoissa ja elokuvissa. On ikävä tuulen sekoittamaa tukkaa viileässä kesäillassa, jossa ei tarvitse ohittaa vastaantulijoita kolmen metrin päästä. On ikävä rutistuksia ja poskisuukkoja sisarusten kanssa; on ikävä elämää.
Tekisi taas mieli itkeä. Tänään jo ajattelin, että lähden vaan kauppakeskukseen ostoksille, enkä välitä mistään. Että sama se, jos saan tartunnan. Sittenpähän on sekin lusittu, ja jos kuolen niin so be it. Mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt. Yritän olla vastuullinen: pysyä kotona ja hengittää hihaan kaupassa käydessä. Kyllä se onnistuu. Tästä selvitään kyllä.
Ja tulee uusi päivä. Pääsen mökille, saan haravoida (lempipuuhani mökillä), voimme lämmittää saunan ja voin ehkä pulahtaa mereen. Voimme puuhata pihalla ja saunoa ja syödä hyvin, ja käydä nukkumaan vähän viileään sänkyyn puhtaisiin lakanoihin; nukahtaa mustarastaan lauluun.
Aamulla paistaa ehkä aurinko.
Tulin lattaneeksi kahden viimeisen jutun otsikoksi osa kolme, no, tässä menee pasmat sotkuun. Korjaan asian.
Suomessa on nyt kuollut ensimmäinen ihminen koronaan, tai heitä taitaa olla jo muutama. Vähän sellainen rajapyykki, ainakin psykologinen. Ollaan siis jo aika pitkällä, vaikka toisaalta arvioiden mukaan tässä menee vielä muutama kuukausi, ennen kuin epidemian huippu on Suomessa saavutettu. Huhhuh. Moni varmaan miettii, että miten hitossa tästä selvitään. Niin minäkin. Toivottavasti ihmiset tajuavat pysyä eristyksissä, jotta huippu ei tarkoittaisi ihan hirveätä katastrofia, vaan olisi laveampi, jotta terveydenhuollon toimintakyky kestää. Onhan se silti koetuksella: monen kuukauden tiukka ajanjakso, jossa henkilökunta joutuu tosi koville. Yhtään ei pitäisi heidän työtään vaikeuttaa, vaan uskoa mitä sanotaan ja pitää se turvaväli muihin, silloin kun on pakko käydä kaupassa tms, ja muutoin pysyä omissa oloissaan.
Luin jostain, että tämän tilanteen vakavuuden tajuaa vasta, kun joku läheinen joutuu teholle tai menehtyy. Niin se varmaan on. Niin se oli syövänkin kanssa: kun menetimme viime vuonna yhden läheisen ihmisen syövälle ilman suurin piirtein mitään ennakkovaroitusta, niin ahdistuin ihan hirvittävästi. Aloin ihan todella pelätä syöpää myös omalla kohdalla. Se tuli niin lähelle.
On varmasti ihan inhimillistäkin, ettei vaaraa tajua, niin kauan kuin se on abstrakti asia.
Enää en kuitenkaan herää siihen, että ensimmäisenä mieleen aamulla tulevat korona-asiat. Jollain tavalla arki on muotoutunut uudelleen: siinä on jo ennustettavuutta ja tuttuja rutiineja. Uskon, että aika moni on shokkivaiheen jälkeen löytänyt arjen palikoille paikan, ja elämä jatkuu, sillä niin se vain on. Ihminen on onneksi sopeutuvainen eläin.
Nyt onkin sitten pidempi vaihe käsillä, kun koetetaan elää rajoitusten mukaan. Eikä tiedetä, kuinka kauan tätä kestää, tai kuinka moni sairastuu.
Milloin pääsen taas tapaamaan muualla asuvia perheenjäseniä, ehkä kumppania? Milloin saan hurauttaa mökille, tai mennä kahvilaan istuskelemaan huolettomana? Milloin voin taas syyllistymättä lorvia kauppakeskuksessa ja katsella ihmisiä ja sesongin muotia, tai varata lomamatkan?
Siihen voi mennä aikaa. Joten eletään nyt vain päivä kerrallaan, sillä meillä ei kuitenkaan ole kuin tämä käsillä oleva päivä, ja huomisesta ei muutenkaan kukaan tiedä. Näin se on aina ollut. Korona vaan toi asiasta muistutuksen.
Keep up the spirit! Ja muista henkinen läheisyys<3
Olin viime yönä Turkissa shoppailemassa. Kuljin isojen paperikassien kanssa kuin Carrie konsanaan, kun vastaani tuli kreikkalainen alue. Kävin kuulemma siellä liivikaupassa, ja sitten olin ihmetellyt miehelleni, että mihinkähän laskin kaikki kassini, kun olin mennyt rautatieasemalta kysymään jotain junaa. Hahhaa! Ehkä on vähän ikävä ihmisten ilmoille!
Totuus on, että tämä tilanne ei kauheasti poikkea tavallisesta elämästäni; olen paljon kotona, käyn välillä kaupassa, joogassa ja uimassa, mutta muuten elämä on aika yksinäistäkin välillä. Nyt kun mieheni on kotona etätöissä tämän viikon, niin olen ollut oikeastaan ihan onnellinen; olemme yhdessä ulkoilleet ja laittaneet ruokaa, ja tänään kävimme pitkällä lenkillä entisissä kotimaisemissa lainakoiran kanssa. Teki niin hyvää! Miten tuollainen tunnin lenkki aurikoisessa säässä voi oikeasti tehdä mielelle niin hyvää. Tietysti myös kropalle, ja koko olotilaan ja hyvinvointiin.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin nyt jotenkin voi luvan kanssa pitää ihmisiin enemmän ja luontevammin yhteyttä, kun on tämä yhteinen huolenaihe. Ei koe, että häiritsee ketään, tai että muilla on omat kiireensä. Siinä mielessä koen tämän tilanteen omalta kannaltani jopa parempana, vaikka en tietysti toivo, että tilanne olisi muuten näin paha, tai väheksy niitä ongelmia, mitä se tuo mukanaan. Ja onhan tämä tuonut enemmän tunnetta siitä, että kaikki ovat samassa veneessä. Tavallisesti sitä tuntee välillä, että on tippunut siitä veneestä, jolla kaikki muut seilaavat.
Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Toinen hyvä asia on sitten tietysti se, mihin tuo unikin liittyy, eli kuluttamisen väheneminen. Usein on tullut ostettua jotakin vain sen vuoksi, että se tuo hetkeksi hyvän mielen. Nyt ei ole tullut ostettua mitään pitkään aikaan, ei edes verkosta, vaikka sekin olisi mahdollista. Ei vaan jotenkin tunne tarvetta. Ja se on tietysti hyvä asia.
Toinen juttu sitten on, että pitäisi tukea kauppoja ja yrittäjiä ostamalla heidän tuotteitaan. Ehkä järkevämpää on silloinkin ostaa palveluja, eikä haalia turhaa tavaraa kaappeihin.
Tällaista tänään. Lähetän sulle myös hyvää mieltä, nyt kun sitä on varastossa ❤
On kummallista, miten sitä herää aamulla, on hetken aikaa tietämätön mistään; ja sitten kun ajatukset alkavat kulkea, muistaa, missä tilanteessa ollaan.
Kun kävelee ulkona, väistää ihmisiä tien sivuun, he tekevät samalla tavalla. Kaikki tapahtuu niin kuin olisimme tehneet niin aina. Kuitenkaan emme näe sitä, mikä meidät panee käyttäytymään uudella tavalla: korona on kirosana, jota lausumme puolihuolimattomasti, mutta jonka vaikutuksen tunnemme omassa arjessa, se ulottuu kaikkialle.
Kaupassa pidän hansikkaat kädessä, otan ostoskorin nopeasti ja siirrän kahvan kyynärtaipeeseen. En käytä tavallista kassaa, vaan itsepalveluautomaattia, etteivät ostokset kulje ylimääräisten käsien kautta. En tiedä kuinka kauan virus elää hansikkaissa, mutta otan ne kädestä vasta kotona, ja laitan hyllylle, menen pesemään käteni.
Olen taas hetken turvassa. Kuulostelen itseäni, onko kurkku kipeä, onko yskä jotain pahempaa kuin tätä ennen, johtuuko nuha lämmönvaihtelusta, niin kuin aina, vai olenko kipeä? Ja jos tulee flunssa, onko se koronaa?
Koetan toimia vastuullisesti: sosiaaliset kohtaamiset ovat jääneet pois, paitsi somessa ja puhelimen välityksellä. Puhuin ystävän kanssa tänään, ja lopuksi totesimme, että jos tämä venyy pitkälle, täytyy alkaa pitää ruokakutsuja verkossa. Jotkut someammattilaiset niin jo tekevät: kokkaavat yhdessä linjoilla olevien kanssa.
Verkko ja tekniikka mahdollistavat onneksi yhteydenpidon, ja uusia tapoja toimittaa ruokaa tai tehdä ostoksia tai pitää konsertteja on syntynyt. Kiitos siitä artisteille, ravintoloille ja kaupoille!
Kaikille, jotka tekevät rankkaa ja välttämätöntä työtä ihmisten parissa, sillä välin kun osa ihmisistä työskentelee kotona etätöissä, nostan hattua. Eikä se etätyö kotonakaan kaikilta suju ihan ongelmitta.
Ei ole vielä tietoa, miten tämä tilanne etenee. Ennusteita on, muttei mitää varmaa. On vain mentävä päivä kerrallaan. Voimia sinulle, ja meille kaikille ❤
Tänään sai herätä aurinkoiseen aamuun. On kevätpäiväntasaus! Toisin sanoen pimeän ja valoisan aika vuorokaudessa on yhtä pitkä. Ja kyllä se tuntuukin. Eilen illalla lenkillä (puoli seitsemän jälkeen) ihmettelimme miehen kanssa, kuinka valoisaa on. Kevät tulee, vaikka olisi mikä tilanne päällä. Voisi ehkä sanoa, että onneksi näin, onneksi emme ole marraskuussa, jolloin pimeässä ei näe omaa kättäänkään. Jos siis haluaa etsiä tilanteesta jotakin hyvää.
Muutenhan tämä on monelle aika kestämätöntä, ja silti pitää vaan sopeutua. Onneksi palveluita on lisätty, jotta ahdistukseen ja pelkoon saa apua.
Mietin eilen, ja tänäänkin lenkillä, miten tärkeitä ovat rutiinit: että huolimatta monista muutoksista, on hyvä säilyttää rutiineja, tuttuja asioita elämässä. Kun pääsee shokkivaiheen yli (ainakin kuvittelen, että alku on aina pahin järkytys), niin löytyy asioita, jotka ovat tuttuja arjessa. Tai sitten muodostuu uusia rutiineja, kuten itselle tämä blogiin kirjoittaminen, jota aion jatkaa päivittäin. Toivottavasti ette kyllästy horinoihini, sillä täältä niitä tulee 🙂
Kun tämä koronatilanne oli vasta eskaloitumassa, niin lopetin Hesarin lukemisen kokonaan. Oloni huononi niin paljon; olin aamusta asti ahdistunut enkä osannut tehdä oikein muuta kuin selata somea. Onneksi tajusin jossain vaiheessa, että somessa ei voi roikkua tuntitolkulla, muuten uutisointi tekee olosta levottoman ja ahdistuneen. Nyt olen lukenut Hesarista otsikkotasolla vähän jotakin, ja lähinnä vain kulttuurisivut ja liitteet, jos niitä on. Tämä on oma keinoni pysyä järjissäni, samoin liiallinen uutisten välttäminen. Tiedän nyt, että minua ei hyödytä tietää kaikkia yksityiskohtia, kuolleiden määriä ja muuta. Uskon, että pystyn hyvin elämään, kun tsekkaan lähinnä iltauutiset.
Sen sijaan käyn aamutoimien jälkeen ulkona sauvakävelyllä, puuhailen kotona, kirjoitan, syön lounaan, käyn kaupassa jos tarve vaatii. Jokainen toivottavasti löytää omaa elämäntilanteeseensa sopivan päivärytmin siitä huolimatta, että on ehkä kotona, mahdollisesti lasten kanssa. Nostan hattua heille, jotka äkkiä joutuvat keksimään lapsille tekemistä, ohjaamaan koulutehtäviä, ja tekemään samalla omat työt kotona. Toisaalta, joku sanoi, että on kivaa, kun on enemmän aikaa lasten kanssa.
Kaikissa perheissä ei ole näin auvoista; mielenterveysongelmat ja alkoholi voivat tehdä tilanteesta katastrofin, ja lapset eivät mahdollisesti saa minkäänlaista ohjausta tai edes lämmintä ruokaa. Toivottavasti apua on tarjolla myös heille.
Omassa mielessäkin liikkuu pelkoja: kuinka moni läheisistä sairastuu, entä itse? Saanko jatkossakin elintärkeät lääkkeet (vaikka ministeri vakuutti lääkevarastojen riittävän), miten tilanne vaikuttaa työpaikkoihin? Peruuntuneista lomasuunnitelmista olen vain hieman harmissani, kun tiedän ongelmien olevan paljon suurempia. Iso muutos omassa arjessa on se, että liikuntaharrastukset ovat tauolla tai peruuntuneet, joten päiviin täytyy keksiä itse liikuntatuokioita. Onneksi joogastudiolta kyseltiin jo mielipidettä ja halukkuutta nettiohjauksiin. Ja eilen tein kävelylenkkien lisäksi parinkymmenen minuutin kotitreenin, teki hyvää ja olo oli illalla ihan toinen.
Koetetaan pysyä rauhallisin mielin edelleen. Ulkoillaan tilanteen mukaan, sillä raitis ilma ja liikunta on ihan parasta lääkettä. Tsemppiä sinulle, ystäväni. We’re in this together ❤
Challenging my habits and fears, broadening my perspective
Blogi elämisen sietämättömästä riemusta
Blogi elämisen sietämättömästä riemusta
Things we do for fun without spending too much.
Sonjan Huone 