Oudot ihmiset

Tänään heräsin myöhään. Päivä käynnistyi hitaasti. Lounaan jälkeen päätin lähteä uimaan; olinhan aikonut aloittaa altaassa polskuttelun irtisanotun salikortin sijaan. Olin myös irtisanonut työpöytäpaikan.

Uin neljäkymmentä minuuttia, sammakkoa.

Pukuhuoneessa monennäköistä ihmistä, lihavia laihoja pieniä suuria. Ei kuitenkaan sitä ryntäystä mitä olin pelonsekaisesti odottanut matkalla, koska hiihtoloma.

Kävin kaupassa, kannoin pysäkille raskaan kassin. Tumma nainen, tytön kanssa, ystävällinen. Katsoi minulle aikatulun, seinästä revityn tilalle. Kysyin, voinko auttaa vaunujen kanssa.

  • Ei kiitos, saan ne kyllä. Kiitos kun kysyitte.

Tyttö oli vilkuillut kassissani olevia banaaneja. Sinulla on kotona omia, äiti sanoi. Ei saa kurkkia.

Kun jäin bussista, he vilkuttivat.

Koiran kanssa ulkona oli teräksenharmaata, juuri ennen lumisadetta, kylmä tuuli. Joku nainen tuli vastaan, hymyili. Joku toinen:

  • Minkäs ikäinen tuo sinun koirasi?
  • Jo kaksitoista ja puoli.
  • No minä ajattelinkin, kun sillä on naama niin valkea.

Koira ei antanut silittää. Se on vähän arka, selitin.

  • Antaa sen olla sellainen kun on.

Kävelin lopun matkaa oudossa mielentilassa. Pelotti. Outo, vieras maailma.

Kun mies tuli kotiin, sanoin, että on kummallista kun ei ole kiinnekohtaa. Tuntuu irralliselta. Kun on yksin, oman pään sisällä koko päivän.

Niin.

Vaikea luopua jostain jo rakennetusta. Kun mieli vielä elää siellä, ojentuu eilistä kohti. Ja samalla, tuntee jo tulevaa, jollain lailla.

Välissä. Sitä se on.

Voi itku

Itkin tänä aamuna, kun luin Hesarista jutun muistisairaita vanhempiaan hoitavasta naisesta. Jutun loppu kosketti niin paljon. Siinä nainen kertoi, että kun hän vie palveluasunnossa asuvia vanhempiaan heidän kotiinsa viikonlopuksi, vanhemmat menevät lounaan jälkeen lepäämään huoneeseensa. Kun nainen kurkistaa ovenraosta, vanhemmat pitävät toisiaan hellästi kädestä.

Ajattelin tässä omaa elämääni, ja sitä, kuinka toivon, että saan pitää oman puolisoni vierelläni, ja että meillä olisi yhtä ihana vanhuus. Pelkään, että menetän hänet. En tiedä miksi, ehkä siksi että hän on minua 11 vuotta vanhempi. Ehkä siksi, että hän puhuu siitä usein; kenties varmistaakseen, että tajuan hänen joskus lähtevän. Ehkä siksi, että elämä on juuri nyt rankkaa ja kiireistä, kun yritän löytää oman paikkani työelämässä, ja minulta menee siihen paljon voimia. En ehdi olla puolisolleni niin läsnä kuin haluaisin.

Toisen kerran melkein itkin, kun luin Reetta Rädyn Lokikirja -juttua Trendistä (nro 6). Koskettavinta upeassa jutussa oli se, että hän oli kerran sairastunut Teheranissa ja ollut hädissään, mutta hänen vierellään oli ollut koko ajan joku. Että maailma ei ole reilu, mutta hädän hetkellä joku istuu vierellä ja auttaa.

Mitä tämä kertoo minusta? Mitä se kertoo maailmasta? Että on asioita jotka pelottavat, että välillä surettaa ja tulee niin sanotusti liikaa asioita mielen päälle. Kun näihin lisää edellisen päivän näyttelykokemuksen Taidehallissa, vaikuttava Niki de Saint Phalle, ja lounaan ystävän kanssa, jutustelun joka herätti niin paljon ajatuksia; viimeaikaiset tapahtumat, jotka jotenkin kuormittivat – ei ollut ihme että itketti.

Itku kertoo, että on olemassa tunteet. On olemassa empatia toisia kohtaan, on olemassa halu ja kaipuu hyvään ja yhteyteen. Kaikki ei aina onnistu, kaikkea ei aina koe, mutta iloinen voi olla että tuntuu. Välillä ajattelee kovettuneensa lopullisesti. Kun tapahtuu yhtä sun toista, huomaa että ajattelee ikävästi ihmisistä ja elämästä.

Sitten kuitenkin tulee se helpotus, itku, vapautuminen. Huomaa puhdistuneensa, kokevansa itsensä sellaisenaan, ilman vihaa, kyynisyyttä, kaunaa tai pelkoa.

Hyvä itku.

 

 

 

Arkipäivän raskaus ja kauneus

Takana puserrus, tänään jätetty teksti. Tulossa vielä yksi deadline tällä viikolla. On ollut stressaavaa, aikaa oli aika vähän. Muutenkin kroppa huutaa valoa ja kevättä ja virkistymistä. Arki on kuluttavaa.

Jännä juttu miten stressi vetää väsyneeksi: ei jaksa mitään ylimääräistä (no, olen kyllä käynyt salilla kun ajattelin että auttaa), mutta ei jaksa puhua, mennä ulos, lähteä mihinkään. Hyvä kun jaksaa syödä ja seistä välillä. Mies ihmettelee että mikä on.

Se on myös tämä luovan työn raskaus. Kun tekee itselle tärkeää juttua, niin siihen laittaa itsensä sataprosenttisesti. Miettii juttua vapaallakin ja viikonloppuna. Keskittää kaiken tarmonsa. Toki olen vasta alussa tässä: nämä ovat ensimmäisiä juttuja jotka teen näin virallisesti, aikaisemmin ne ovat olleet jotenkin erilaisia. Ehkä ne eivät silloin tuntuneet työltä, kun teki harvakseltaan? Nyt miettii, että jos joka päivä pitäisi pusertaa samalla lailla, niin ei jaksaisi. Onneksi tässä on vaihtelua – välillä on enemmän, välillä vähemmän. Ehtii katsella ympärilleen myös.

Niin kuin tänään. Kun olin niin väsynyt, etten jaksanut edes soittaa kenellekään, ja kun sitten kuitenkin soitin, puhuin kaksikin puhelua, niin lähdin lopulta ulos kevätilmaan. Kotiin tultua keitin teetä (pitää ostaa lisää teelaatuja – rauhoittavia ja rentouttavia), söin vähän, ja siinä ikkunasta ulos katsellessa huomasin, miten nätiltä ikkunalauta näyttää, kun siinä on rehevä yrtti (yli talven selvinnyt jo kolme vuotta), tytärpuolen tuoma narsissi, ja muutama kaunis esine.

 

20160316_131850

 

Ei tarvitse kuin pysähtyä katsomaan, kun huomaa jotain kaunista. Kaikki tämä on joka päivä tässä.