Ystävien suusta

Et sä ole miksikään muuttunut siitä, kun oltiin kakskytkolme. Tai no, vahvistunut vähän, mutta muuten.

Nämä sanat halusinkin kuulla. En osannut odottaa tai kaivata, mutta halusin ne. Kaikkien vuosien ja kokemusten jälkeen tunsin olevani vanha, homehtunut, katkera, surullinen ja outo. Sen kuuleminen, etten ole muuttunut, avasi mieleni uudella tavalla: vaikka elämä ravisuttaa, heittelee ja raapii, niin voimme säilyä sydämeltämme samanlaisina.

Ystävät muistuttavat tästä. Heiltä kuulee tärkeitä sanoja, silloin kun itse on heikko. He näkevät sinussa hyvän, voimistavat uskoasi kun omasi kolhiintuu. He myös antavat viitteitä asioiden väliaikaisuudesta: vaikka nyt on näin, se ei tarkoita että aina olisi. Olithan itsekin vuosia vahva, kannoit ystäviesi murheita. Nyt on sinun vuorosi. Kuulla pehmeitä sanoja, lohdutusta, vahvistavia kannanottoja puolesta ja vastaan.

He tanssivat mielessä, siirtyvät hetkittäin sivuun, yksi silloin toinen tällöin. Aina he ovat rakkaita. Kun puhelimesta kuuluu tuttu ääni, se saa asettumaan kuulolle, unohtamaan muun ja keskittymään siihen, mitä on sanottava.

Joskus et jaksanut kuunnella. Jotkut olivat niin täynnä omaansa, että otit etäisyyttä. Et jaksanut. Huomasit, että sinullakin on elämä elettävänä, et voi olla muita varten, pelkästään. Kun otit omaa tilaa, pelkäsit: entäs jos. Mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Meni hetki, tunti, viikko, kuukausi. Palasit ystävyyden ääreen, ja katso: näit siellä, että oletkin itse ottanut tilan, oppinut puhumaan, ja toinen, se kuuntelee. Mikä ihana olotila. Vähän pelkäät, että alkaako sama, vilkuilet sanojen perään, hengität varovasti. Mutta kyllä. Tasapaino on löytynyt, saat olla äänessä itsesi verran, vuoropuhelu soljuu eteenpäin, ja kello. Unohdat missä kohtaa piti lopettaa.

Jokainen ystävä on olemassa, ei ehkä sillä intensiteetillä jatkuvasti, mutta on.

Ihmiset kasvavat, hiukan muuttuvat. Eivät olennaisilta osin.

Olisi tehnyt mieli sanoa: ja sinuun tullut pehmeyttä. Ehkä hän tiesi muutenkin.

Oudot ihmiset

Tänään heräsin myöhään. Päivä käynnistyi hitaasti. Lounaan jälkeen päätin lähteä uimaan; olinhan aikonut aloittaa altaassa polskuttelun irtisanotun salikortin sijaan. Olin myös irtisanonut työpöytäpaikan.

Uin neljäkymmentä minuuttia, sammakkoa.

Pukuhuoneessa monennäköistä ihmistä, lihavia laihoja pieniä suuria. Ei kuitenkaan sitä ryntäystä mitä olin pelonsekaisesti odottanut matkalla, koska hiihtoloma.

Kävin kaupassa, kannoin pysäkille raskaan kassin. Tumma nainen, tytön kanssa, ystävällinen. Katsoi minulle aikatulun, seinästä revityn tilalle. Kysyin, voinko auttaa vaunujen kanssa.

  • Ei kiitos, saan ne kyllä. Kiitos kun kysyitte.

Tyttö oli vilkuillut kassissani olevia banaaneja. Sinulla on kotona omia, äiti sanoi. Ei saa kurkkia.

Kun jäin bussista, he vilkuttivat.

Koiran kanssa ulkona oli teräksenharmaata, juuri ennen lumisadetta, kylmä tuuli. Joku nainen tuli vastaan, hymyili. Joku toinen:

  • Minkäs ikäinen tuo sinun koirasi?
  • Jo kaksitoista ja puoli.
  • No minä ajattelinkin, kun sillä on naama niin valkea.

Koira ei antanut silittää. Se on vähän arka, selitin.

  • Antaa sen olla sellainen kun on.

Kävelin lopun matkaa oudossa mielentilassa. Pelotti. Outo, vieras maailma.

Kun mies tuli kotiin, sanoin, että on kummallista kun ei ole kiinnekohtaa. Tuntuu irralliselta. Kun on yksin, oman pään sisällä koko päivän.

Niin.

Vaikea luopua jostain jo rakennetusta. Kun mieli vielä elää siellä, ojentuu eilistä kohti. Ja samalla, tuntee jo tulevaa, jollain lailla.

Välissä. Sitä se on.

Viiskyt vee

Tämän itseni kanssa vietetyn viikon satoa: halusin kirjoittaa asiasta, joka on pian ajankohtainen, eli viisikymmenvuotisuudesta.

Ei siinä mitään, etä nainen täyttää viisikymmentä. Kaikki täyttävät, jos eivät sitä ennen kuole. Mutta naisen elämässä tämä etappi on aika merkittävä. Tähän astisessa elämässäni olen tehnyt asioita paljon sen mukaan, miten joku muu pitää parhaana. Viimeksi kuluneiden vuosien aikana, ja varsinkin tänä vuonna, olen tehnyt jonkinlaista tiliä itseni ja elämäni kanssa. Olen luopunut paljosta, kuten palkkatyöstä, mutta saanut myös paljon tilalle. Olen enemmän tyytyväinen omissa nahoissani, vaikka tuleekin päiviä, jolloin suren vaihtelevaa terveyttäni, kremppojani ja sitä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin tai huonosti. Olen kova murehtimaan, ja saatan myös pohtia tulevaa niin ankarasti, että saan migreenin.

Olen opetellut luopumaan sellaisista asioista, joita en tarvitse tai jotka eivät ole minua varten. Tämä ei suinkaan aina ole yksinkertaista. Sen erottaminen, mikä on itselle hyväksi, on aika kinkkistä, mutta olen huomannut, että asioita kannattaa puhua ääneen, toisille ihmisille. Silloin ajatukset konkretisoituvat, ja saa helpommin otteen siitä, mitä ne itselle tarkoittavat. Niin kauan kuin jokin asia muhii vain omassa mielessä, se ei ikään kuin tule todeksi, eikä sitä niin ollen voi arvioida realistisesti. Useimmat ajatukset eivät sellaisenaan ole totta tai toteudu, ja siksikin on hyvä, että ne näkevät päivänvalon, ennen kuin ehtivät yhtään pidemmälle.

Mistä pääsenkin siihen, että toiset ihmiset ovat ihan välttämättömiä. Vaikka viihtyykin yksin, niin tarvitsee silti peilauspintaa muista. Muuten ei ole olemassa.

Toisaalta, olen myös oppinut säätelemään sosiaalisuuden määrää: tarvitsen aika paljon yksinoloa voidakseni hyvin, ja vasta ihan viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä on olla itsensä kanssa, rauhassa ja kiireettä. Ystäväpiirini on myös kaventunut: tapaan aika harvoin ketään, mutta silloin kun tapaan ystäviäni, haluan sitä todella. Olen vähitellen oppinut näkemään ja tuntemaan myös sen, ovatko suhteet vastavuoroisia, vain olenko vain joku, jonka niskaan toinen kaataa negatiiviset ajatuksensa. Tällaisia ihmisiä pyrin nykyään välttämään.

Naisena ja ihmisenä minussa on siis tapahtunut paljon viime vuosina. Seuraan tätä kehitystä ihmetellen, ilahtuen ja surren. Kaikki luopuminen ja muutos tuottaa myös kipua. Ajattelen kuitenkin, etä se mitä saan tilalle, on paljon arvokkaampaa. Vaivan arvoista siis.

Onneksi minulla on myös mies, jonka kanssa elämä on hyvää. En tarkoita sillä lailla hyvää, että aina olisi mukavaa. Meillä riidellään ja ollaan eri mieltä, mutta on opittu sopimaan asiat ja jos mielensä pahoittaa, sen voi näyttää ja toinen voi pyytää anteeksi. Emmehän millään aina tiedä mikä toista loukkaa tai satuttaa, vieläkään, joten ainoa mahdollisuus on korjata tilanne ja pyytää anteeksi. Hyvässä suhteessa ei aina ole ongelmatonta. Mutta kokemuksella väitän, että jos yleissävy on positiivinen, ei tahallaan loukata toista ja pyritään sopimaan riidat, niin ollaan jo pitkällä.

Minusta elämä on nyt parempaa kuin ennen. Opin ja oivallan itsestäni ja muista koko ajan lisää, mutta en ole enää niin tuskallisen epävarma itsestäni. En aina ajattele ensimmäiseksi, että kaikki ikävä on minun syytäni, vaan osaan jo realistisemmin suhtautua tapahtumiin, ja nähdä toistenkin osuuden asioihin. Välillä poden edelleen maailmantuskaa; en voi ymmärtää miten paljon pelkoa, hämmennystä, vihaa ja katkeruutta meissä ihmisissä on. Mutta jotenkin kun ymmärtää oman paikkansa ja pienuutensa, tai kokoisuutensa tässä paletissa, niin on helpompi elää myös raskaiden asioiden kanssa.

Paljon olen itkenyt, mutta paljon myös nauranut. Toivottavasti tulevassa nauran enemmän.

 

 

Voi itku

Itkin tänä aamuna, kun luin Hesarista jutun muistisairaita vanhempiaan hoitavasta naisesta. Jutun loppu kosketti niin paljon. Siinä nainen kertoi, että kun hän vie palveluasunnossa asuvia vanhempiaan heidän kotiinsa viikonlopuksi, vanhemmat menevät lounaan jälkeen lepäämään huoneeseensa. Kun nainen kurkistaa ovenraosta, vanhemmat pitävät toisiaan hellästi kädestä.

Ajattelin tässä omaa elämääni, ja sitä, kuinka toivon, että saan pitää oman puolisoni vierelläni, ja että meillä olisi yhtä ihana vanhuus. Pelkään, että menetän hänet. En tiedä miksi, ehkä siksi että hän on minua 11 vuotta vanhempi. Ehkä siksi, että hän puhuu siitä usein; kenties varmistaakseen, että tajuan hänen joskus lähtevän. Ehkä siksi, että elämä on juuri nyt rankkaa ja kiireistä, kun yritän löytää oman paikkani työelämässä, ja minulta menee siihen paljon voimia. En ehdi olla puolisolleni niin läsnä kuin haluaisin.

Toisen kerran melkein itkin, kun luin Reetta Rädyn Lokikirja -juttua Trendistä (nro 6). Koskettavinta upeassa jutussa oli se, että hän oli kerran sairastunut Teheranissa ja ollut hädissään, mutta hänen vierellään oli ollut koko ajan joku. Että maailma ei ole reilu, mutta hädän hetkellä joku istuu vierellä ja auttaa.

Mitä tämä kertoo minusta? Mitä se kertoo maailmasta? Että on asioita jotka pelottavat, että välillä surettaa ja tulee niin sanotusti liikaa asioita mielen päälle. Kun näihin lisää edellisen päivän näyttelykokemuksen Taidehallissa, vaikuttava Niki de Saint Phalle, ja lounaan ystävän kanssa, jutustelun joka herätti niin paljon ajatuksia; viimeaikaiset tapahtumat, jotka jotenkin kuormittivat – ei ollut ihme että itketti.

Itku kertoo, että on olemassa tunteet. On olemassa empatia toisia kohtaan, on olemassa halu ja kaipuu hyvään ja yhteyteen. Kaikki ei aina onnistu, kaikkea ei aina koe, mutta iloinen voi olla että tuntuu. Välillä ajattelee kovettuneensa lopullisesti. Kun tapahtuu yhtä sun toista, huomaa että ajattelee ikävästi ihmisistä ja elämästä.

Sitten kuitenkin tulee se helpotus, itku, vapautuminen. Huomaa puhdistuneensa, kokevansa itsensä sellaisenaan, ilman vihaa, kyynisyyttä, kaunaa tai pelkoa.

Hyvä itku.

 

 

 

Elokuuta

IMG_0720IMG_0719IMG_0718IMG_0717IMG_0716IMG_0714IMG_0713IMG_0712

Niin se on taas tämäkin kesä ehtoopuolella. Kukat alkavat ränsistyä ja luonto kellastua, väsyä, painua talvea odottamaan. Kasvit painavat päänsä ja kesä on muisto vain, hetki hurmaa, joka loppuu, kun aurinko ei enää kipua korkealle. Tuuli yltyy myrskyksi ja meri velloo pahaenteisesti. Ihmismieli on haikea, muistaa sen ja sen hetken kun oli lämmin, kun aurinko lämpimästi herkutteli varpailla ja kukat tuoksuivat. Tuskin muistan kevään kukkaloistoa, jota oli facebook pullollaan. Nyt se on muisto vain.

Ajattelin tänään kirjoittaa vähän siitä, miten me ihmiset teemme valintoja. MIksi me teemme virheitä. Ja etenkin – miksi teemme samoja virheitä yhä uudelleen. Itsekin olen tätä miettinyt. Miksi jokin asia on katsottava niin moneen kertaan, miksi satutettava itseään, lyötävä päätä seinään, vaikka joku sanookin: ei kannata. Emme usko asioita ensikerran, kun ne eivät onnistu. Eihän lapsikaan usko, kun pyllähtää opetellessaan kävelemään. Ajatelkaa jos se luovuttaisi; jos kaikki vauvat luovuttaisivat? Kukaan ei oppisi kävelemään ja meillä olisi konttaavia ipanoita ja isompia ihmisiä maailma väärällään.

No mistä tietää ettei kannata enää yrittää? Siitäkö, että pettyy niin pahasti? Että sattuu monta päivää, on ihan maassa, ei enää koskaan ajattele uskovansa mihinkään? Vai siitä, että joku muu sanoo? Olisiko mitään keksintöjä, yhtään hienoa maailmankirjallisuuden teosta, hienoja maalauksia tai muutakaan arvokasta olemassakaan, jos joku jossain ei yrittäisi, kaikesta huolimatta? Ja mikä on virhe?

Kukaan ei tiedä milloin on tarpeeksi. Ei kukaan paitsi ihminen itse. Eikä aina hänkään. Hän rypee hetken, on surkea ja huutaa tuskaansa maailmalle, tai yksinään. Sitten hän nousee, ravistaa pölyt olkapäiltään, ja rupeaa uudelleen töihin. Sillä mikä on tärkeää? Se että tekee, yrittää. Jotain on joka tapauksessa tehtävä, ja jos ei näe vaihtoehtoja, niin uudelleen sitten vaan. Eikä perille ole yhtä polkua. Yleensä karikoista, pettymyksistä, oppii jotain. Sen avulla voi jatkaa matkaa uusin eväin.

 

 

Vähän kesälomasta ja kirjoittamisesta

IMG_0425

 

IMG_0542

 

IMG_0536

 

IMG_0528

 

IMG_0507

 

IMG_0489

 

IMG_0484

IMG_0475

IMG_0460

 

IMG_0454

 

IMG_0442

IMG_0699

 

IMG_0685

 

IMG_0675

IMG_0612IMG_0597IMG_0593

 

Muutama kuva lomareissulta heinäkuulta. Ajeltiin Loviisan, Kotkan ja Imatran kautta Lappeenrantaan, missä yövyttiin. Sieltä sitten Jyväskylään, missä oltiin kanssa yötä, ja edelleen Korpilahdelta, jossa tavattiin ystäväni kahveilla, jatkettiin Ruovedelle, äitini suvun kesäpaikkaan.

Reissu oli onnistunut, ja meillä oli koirakin mukana. Se oli kuin olisi ikänsä hotelleissa asunut, oikein häntä ojossa meni joka paikkaan, ja tuntui viihtyvän reissussa erinomaisesti. Mikäs siinä, näkee uusia paikkoja 🙂

Nuo viimeiset kuvat ovat kalabileistä, jotka järjestimme mieheni suvun kesken. Jo perinteiseksi muodostuneet juhlat, joihin jokainen pariskunta kokkaa pari erilaista kalaruokaa. Niin mahtavia herkkuja taas, jotta! Ja illan aikana heitettiin myös keihästä – rautakangella 🙂

Elokuu on ollut vähän pettymysten sävyttämä. Säät ovat mitä ovat, enkä päässyt kirjailijakurssille, jolle hain. Ottaa tosi koville, ja mietin jo vakavasti, että lopetanko kirjoittamisen kokonaan. Toisaalta, sehän oli vain yksi juttu. Kilpailu on kovaa, ja hakijoita oli niin paljon, etteivät he edes antaneet palautetta teksteistä.

Silti olen aika maassa. Kai tämä tästä vähitellen helpottaa. Näitähän tulee. Toivoisin toki, että löytäisin jonkin väylän. Ihan ihanaa on kirjoittaa näitä blogitekstejä, vaikka täälläkin on ollut nyt hiljaista. Ehkä se oma kanava löytyy, jossain vaiheessa.

Siihen asti, näillä mennään.

Juhlapäivä

Tänään tiedän taas kuka olen.

Kevät on ollut kiireistä, olen tehnyt kauankaivattuja töitä, saanut toimeksiantoja, joita olen halunnutkin. Päiviä ovat rytmittäneet deadlinet, ja mikä ettei – on kiva tehdä töitä. Nautin kirjoittamisesta, vaikka se on kyllä ihan rehellistä työtä, ei mitään haaveilua siitä, kuinka naputtelen huolettomasti jossain terassilla auringossa. Minulle se merkitsee työtä, sitä että käytän lahjojani ja osaamistani ja ammattitaitoani siihen, että tuotan iloa, tietoa ja ajankulua muille.

Vasta kun uskaltaa tehdä sitä mitä haluaa, niin näkee, kuinka se muuttuu haaveilusta todellisuudeksi. Haaveiden toteuttaminen vaatii työtä. Voin puhua että haluaisin, että haaveenani on; mutta jos en koskaan aloita, jos en koskaan ota ensimmäistä askelta, aseta itseäni alttiiksi, uskalla olla paljas ja haavoittuva, en saavuta mitään. En pääse mihinkään niin kauan kuin unelma on vain pääni sisäistä puhetta. Vaikka kuinka ajattelisin että olen hyvä, niin jos se ei realisoidu; jos kukaan ei näe sitä mitä teen; se on sinänsä turhaa.

On tärkeää uskaltaa tulla esiin, ottaa paikkansa.

On myös tärkeää välillä vain antaa olla. Levätä, ottaa aikaa itselle, viettää aikaa rakkaitten kanssa. Tänään se tarkoitti, että läksimme mieheni kanssa kahville rantakahvilaan, minä lupasin tarjota. Halusin myös osoittaa että hän on tärkeä, tekemällä hänen mielensä mukaan. Aluksi se oli hieman epämukavaa, tunsin että olin vähän hermostunut kun piti huolehtia asioista. Sitten ajattelin, että mieheni tekee tätä kaiken aikaa – miksi hänellä ei olisi myös oikeus välillä nauttia siitä, että minä huolehdin?

Ajoimme rannalta kaupan kautta kotiin, ja mieheni osti yllättäen mökille kukkia, kun pysähdyin ihailemaan niitä. Oloni oli keveä, olin onnellinen siitä että olin antanut hänelle aikaani ja huomiotani, huolenpitoani. Jos minä tarvitsen lepoa ja irtiottoa arjesta, niin tottakai hänkin. Miksi hänen pitäisi aina järjestää minulle jotain kivaa?

Kun tulimme kotiin ja pötköttelimme sängyllä, niin olin onnellinen. Jotain olennaista elämästä oli tarttunut mukaani. Stressi laukesi, tajusin että olen ollut kireä ja mennyt omia menojani. Kun tein aamulla kunnollisen lenkin ulkona ja vietimme päivän mieheni kanssa yhdessä, tajusin, miten pienillä valinnoilla voi vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Pitäisi uskaltaa pysähtyä. Sanoa ei. Minulle se on vaikeaa, kun innostun kaikesta. Välillä pitää valita. On hyvä varata aikaa yhteisille hetkille, toisen huomioimiselle ja omalle hyvinvoinnille.

Tästä se kesä alkaa.

 

Mikä on tarpeeksi?

”Elämässäni ei ole ollut tarpeeksi vapautta”, sanoo Laila Snellman Anna -lehden kannessa.

En ostanut lehteä, mutta jäin miettimään tuota lausetta. Omassa elämässä tuntuu välillä, että on liian piukkaa; on liikaa aikatauluja, eikä tilaa sille mitä oikeasti haluaisi tehdä. Valintakysymys, sanoo heti joku viisas. Niin kai onkin. Mutta on monenlaista puristusta, joka tulee ulkopuolelta, muilta ihmisiltä ja yhteiskunnasta. Sääntöjä, odotuksia, paineita, liittyen ulkonäköön, painoon, ruokavalioon, ihmissuhteisiin… olenko oikeanlainen? Teenkö asioita oikein?

Henkilökohtainen vapaus menee, kun avioituu, saa lapsia, hankkii työpaikan, kesämökin, auton veneen… yhtäkkiä on niin paljon palloja jalassa ettei itsekään osaa laskea. Ja sitten tuntuu siltä että elämä valuu hukkaan, ei ole vapautta tehdä oikeita asioita.

Kesällä suomalainen vapautuu. Meillä jo ilmasto käärii ja kangistaa, vie pois hulmuavat helmat ja kirjavat espadrillokset. Mutta kesä avaa toisenlaisen näkymän: voimme sujahtaa kesä- ja lomamoodiin, päästää hiukset kasvamaan, saada pisamat nenälle ja tyrkätä sukat viimeiseen vaatekaapin nurkkaan. Ah, kuinka rentoa. Sitä tietysti haetaan ulkomailtakin: toiset lomilla, toiset reissaamalla pitkin poikin ikuisilta tuntuvia aikoja, huomatakseen lopulta, että se mitä kaipaa on rutiinit ja arki ja muut ihmiset.

I want to break free, lauloi Freddien Mercurykin. Monet roolit kasaavat meille kankeutta hartioihin. Pitää olla odotusten mukainen. Onkohan se omassa päässä vai odottavatko toiset meiltä tosiaan kaikkea sitä mitä kuvittelemme? Joskus odottavat: on sopimatonta esimerkiksi pyrkiä kauppaan joka ei kellon mukaan vielä ole auki, vaikka pieni rako jo kutsuukin kiskaisemaan hantaakista. Ne jotka ovat vapaita ja vauhdikkaita, saavat usein tuta kuinka muu yhteisö tai yhteiskunta panee kapuloita rattaisiin: käyttäydy!

Vaan mitäpä saakaan aikaa ihminen, joka ei aina tottele, usko, vaan tekee oman mielensä mukaan? Luin vähän aikaa sitten otsikon, että ne jotka sopeutuvat eivät muuta maailmaa.

Ehkä pitäisi vähän enemmän antaa ihmisille liikkumatilaa. Jotkut ovat sitä valmiita antamaan, mutta luulen, että sellaisen ihmisen tulee tunnistaa oma vapaudenkaipuunsa ja -tarpeensa ja osata myös tyydyttää sitä. Jos itse kokee koko ajan olevansa vanki, ei pysty muillekaan suomaan edes ajatusta vapaudesta.

Anarkia on ihan hyvästä. Toki täytyy ottaa muut huomioon, ja toimia tilanteen mukaan. Joskus huomaan että teen asioita, joita muut paheksuvat. Toisinaan välitän siitä, toisinaan en. Vaatii aikamoista rohkeutta olla itsensä puolella, tehdä asioita jotka ovat itselle tarpeen ja hyväksi. Aina ei saa muiden hyväksyntää, mutta voittaa siinä, että saa omannäköisen, itseä tyydyttävän elämän.

 

 

Kuolemasta tänään

Tänään ajattelin jostakin syystä kuolemaa aika paljon. Ehkä se johtuu siitä, että koiramme on yksitoistavuotias, ja siinä näkee jo vanhuuden: se on paljon yksin, nukkuu, ei enää leiki ja muutenkin välillä tuntuu että se ei ole kovin iloinen eikä ponteva. No, eipä tietenkään.

Sanoin miehelle, että oikeastaan olisin jo aika valmis siihen, että se kuolee: mietin miten paljon vapaampaa elämä on, voi jäädä illaksi kaupungille eikä tarvitse mennä kotiin ruokkimaan ja syöttämään sitä. Voi lähteä matkalle ekstemporee, eikä tarvitse hankkia hoitajaa, mikä on paljon vaikeampaa nykyisin, kun koira ei tahdo tulla enää toimeen muiden kanssa. Eikä tarvitse vetää sitä perässä ulkona, se kun vaan haistelisi yhtä kohtaa puoli tuntia. Tiedän, ei kuulosta kauhean kivalta. Mutta tottahan se on. Lenkit eivät ole enää iloa ja riemua, vaan välillä pakollista raahustamista.

Luin myös vähän aikaa sitten, että kun hyväksyt oman kuolemasi, hyväksyt myös sen, että kaikki jää auttamatta kesken. Eli että et saakaan kaikkea tehtyä, et ehdi kaikkea loppuun, et kaikkea mitä suunnittelit. Olen pitkään ajatellut, että olisi kauhea kuolla juuri nyt kun on niin paljon tulossa, niin monta asiaa mitä vielä haluaa tehdä. Ennen kaikkea haluan tehdä sitä mitä juuri nyt teen, kehittyä siinä. Ja olla auki uudelle, uusille mahdollisuuksille.

On aina tuntunut ihan kauhealta lukea kuolleista, joilla oli monta rautaa tulessa, ja he kuolivat ikään kuin kesken kaiken. Miten surullista.

Mutta onko se oikeastaan? Silloinhan ihminen on elänyt täysillä viimeiseen asti, ei ole ehtinyt odottaa kuolemaansa, on vaan tehnyt asioita intohimolla. Kun niin tekee, jää aivan varmasti jotain kesken, paljonkin.

Toivon itse että saan kuolla juuri noin. Paljon kesken, ehkä jotain valmiina, alati kehittyen. Samalla lailla kuin elän.

Ei se että saa valmista ole se juttu. Juttu on se, että on koko ajan matkalla.

 

 

Veljelleni

Törmäsin eilen ihmiseen, jota en ole nähnyt kahteenkymmeneenyhteen vuoteen. Hän seurusteli ja asui veljeni kanssa opiskeluaikana. Vuonna 1995, 21 vuotta sitten, minä jouduin sairaalaan, veljeni erosi, ja tämä henkilö on jäänyt pois elämästäni.

Tämä tapaaminen sai minut ajattelemaan veljeäni; kun kerroin eilen hänestä, että hän katosi ulkomailla kuusitoista vuotta sitten, ja julistettiin kuolleeksi kahdeksan vuotta sitten.

Henkilö kysyi, miten olemme selvinneet tästä. En osanut vastata.

Tänään halusin kirjoittaa kirjeen veljelleni.

” Hei velipoika,

ei olla nähty pitkään aikaan. Menit tekemään jotain mitä en ymmärrä. Erosit, rakastuit toiseen, jäit ulkomaille. Vailla ketään tuttua, vailla läheisten turvaa. Olit yksin, vaikka toisen kanssa. Minua huolestuttaa, että olit niin yksin. Olit aina niin kiltti: otit vastuuta minustakin, kun olin sairas.

Muistan, että kerroit minulle aina uusimmat kuulumisesi: uudet tyttöystävät lähinnä. Olimme läheisiä, mutta sinussa oli jotain mitä en saavuttanut. Muutuit naimisiin mentyäsi, sait lapsen, teit kovasti töitä. Kun kävin luonanne, kauppatavarat jäivät keittiön pöydälle kaupasta tultua; kukaan ei laittanut niitä kaappiin, viileään.

Kun sait uuden työn, ostit minulle kaksikymmentä keltaista ruusua, kiitokseksi siitä, että olin prepannut sinua edellisenä iltana englanninkielessä. Haastattelu oli mennyt hyvin.

Lapsena leikimme Pekkaa ja Sakua, milloin missäkin tilanteessa: sohvalla koronakepit airoina, mökillä ison kiven päällä merialuksessa, hiihtolenkillä retkisaattue, lentokoneesta pudonnut. Sinä olit aina Pekka. Minusta siinä oli jotain hienoa, ja halusin kovasti olla joskus Pekka. Kerran leikimme niin, mutta ei siitä tullut mitään. Sinä olit Pekka ja minä Saku.

Minulla on ikävä. En tajunnut sitä ennen kuin taas eilen. Hampaita pestessä illalla vatsassa muljahti.

Miten me selvisimme?

Miten selviää siitä kun toinen katoaa jäljettömiin? Kun ruumista ei koskaan löydy? Voisitko olla vielä elossa?

Olosuhteet olivat vähintäänkin oudot, ja toisella puolella maapalloa voi tapahtua mitä tahansa. Ihmishenki ei siellä ole kallis. Vai elätkö jossain?

Niin kauan kuin olen hengissä ja muistan, tulen kysymään tätä aika ajoin. En koskaan ymmärrä, mitä tarkalleen tapahtui. En koskaan saa tietää, miten elämäsi päättyi, jos se päättyi. Ja jos ei – miksi valitsit tämän: elämän jossain, ilman ketään tuttua, vieraana.

Olen vuosien varrella tavoittanut jotain siitä, miltä sinusta ehkä tuntui. Voin kuvitella, mikä oli se mielenmullistus, joka ajoi tähän. Silti en koskaan lakkaa miettimästä, mitä elämäsi olisi nyt, jos olisit tullut takaisin. Tai jos olisit edes jossain tiettävästi elossa.

Olen mielessäni haudannut sinut, niin kuin itse halusit: kävellen metsään, käyden lepäämään maahan, ja antaen lehtien pudota päällesi.

Silti et ole minulle kuollut, vaikka niin haluaisin. Olisi helpompi elää, jos tietäisin.

Voin vain ajatella, että olet minulle enkelinä elämässäni. Pekkana, jota ilman Saku ei tule toimeen.”