Oudot ihmiset

Tänään heräsin myöhään. Päivä käynnistyi hitaasti. Lounaan jälkeen päätin lähteä uimaan; olinhan aikonut aloittaa altaassa polskuttelun irtisanotun salikortin sijaan. Olin myös irtisanonut työpöytäpaikan.

Uin neljäkymmentä minuuttia, sammakkoa.

Pukuhuoneessa monennäköistä ihmistä, lihavia laihoja pieniä suuria. Ei kuitenkaan sitä ryntäystä mitä olin pelonsekaisesti odottanut matkalla, koska hiihtoloma.

Kävin kaupassa, kannoin pysäkille raskaan kassin. Tumma nainen, tytön kanssa, ystävällinen. Katsoi minulle aikatulun, seinästä revityn tilalle. Kysyin, voinko auttaa vaunujen kanssa.

  • Ei kiitos, saan ne kyllä. Kiitos kun kysyitte.

Tyttö oli vilkuillut kassissani olevia banaaneja. Sinulla on kotona omia, äiti sanoi. Ei saa kurkkia.

Kun jäin bussista, he vilkuttivat.

Koiran kanssa ulkona oli teräksenharmaata, juuri ennen lumisadetta, kylmä tuuli. Joku nainen tuli vastaan, hymyili. Joku toinen:

  • Minkäs ikäinen tuo sinun koirasi?
  • Jo kaksitoista ja puoli.
  • No minä ajattelinkin, kun sillä on naama niin valkea.

Koira ei antanut silittää. Se on vähän arka, selitin.

  • Antaa sen olla sellainen kun on.

Kävelin lopun matkaa oudossa mielentilassa. Pelotti. Outo, vieras maailma.

Kun mies tuli kotiin, sanoin, että on kummallista kun ei ole kiinnekohtaa. Tuntuu irralliselta. Kun on yksin, oman pään sisällä koko päivän.

Niin.

Vaikea luopua jostain jo rakennetusta. Kun mieli vielä elää siellä, ojentuu eilistä kohti. Ja samalla, tuntee jo tulevaa, jollain lailla.

Välissä. Sitä se on.

Viiskyt vee

Tämän itseni kanssa vietetyn viikon satoa: halusin kirjoittaa asiasta, joka on pian ajankohtainen, eli viisikymmenvuotisuudesta.

Ei siinä mitään, etä nainen täyttää viisikymmentä. Kaikki täyttävät, jos eivät sitä ennen kuole. Mutta naisen elämässä tämä etappi on aika merkittävä. Tähän astisessa elämässäni olen tehnyt asioita paljon sen mukaan, miten joku muu pitää parhaana. Viimeksi kuluneiden vuosien aikana, ja varsinkin tänä vuonna, olen tehnyt jonkinlaista tiliä itseni ja elämäni kanssa. Olen luopunut paljosta, kuten palkkatyöstä, mutta saanut myös paljon tilalle. Olen enemmän tyytyväinen omissa nahoissani, vaikka tuleekin päiviä, jolloin suren vaihtelevaa terveyttäni, kremppojani ja sitä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin tai huonosti. Olen kova murehtimaan, ja saatan myös pohtia tulevaa niin ankarasti, että saan migreenin.

Olen opetellut luopumaan sellaisista asioista, joita en tarvitse tai jotka eivät ole minua varten. Tämä ei suinkaan aina ole yksinkertaista. Sen erottaminen, mikä on itselle hyväksi, on aika kinkkistä, mutta olen huomannut, että asioita kannattaa puhua ääneen, toisille ihmisille. Silloin ajatukset konkretisoituvat, ja saa helpommin otteen siitä, mitä ne itselle tarkoittavat. Niin kauan kuin jokin asia muhii vain omassa mielessä, se ei ikään kuin tule todeksi, eikä sitä niin ollen voi arvioida realistisesti. Useimmat ajatukset eivät sellaisenaan ole totta tai toteudu, ja siksikin on hyvä, että ne näkevät päivänvalon, ennen kuin ehtivät yhtään pidemmälle.

Mistä pääsenkin siihen, että toiset ihmiset ovat ihan välttämättömiä. Vaikka viihtyykin yksin, niin tarvitsee silti peilauspintaa muista. Muuten ei ole olemassa.

Toisaalta, olen myös oppinut säätelemään sosiaalisuuden määrää: tarvitsen aika paljon yksinoloa voidakseni hyvin, ja vasta ihan viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä on olla itsensä kanssa, rauhassa ja kiireettä. Ystäväpiirini on myös kaventunut: tapaan aika harvoin ketään, mutta silloin kun tapaan ystäviäni, haluan sitä todella. Olen vähitellen oppinut näkemään ja tuntemaan myös sen, ovatko suhteet vastavuoroisia, vain olenko vain joku, jonka niskaan toinen kaataa negatiiviset ajatuksensa. Tällaisia ihmisiä pyrin nykyään välttämään.

Naisena ja ihmisenä minussa on siis tapahtunut paljon viime vuosina. Seuraan tätä kehitystä ihmetellen, ilahtuen ja surren. Kaikki luopuminen ja muutos tuottaa myös kipua. Ajattelen kuitenkin, etä se mitä saan tilalle, on paljon arvokkaampaa. Vaivan arvoista siis.

Onneksi minulla on myös mies, jonka kanssa elämä on hyvää. En tarkoita sillä lailla hyvää, että aina olisi mukavaa. Meillä riidellään ja ollaan eri mieltä, mutta on opittu sopimaan asiat ja jos mielensä pahoittaa, sen voi näyttää ja toinen voi pyytää anteeksi. Emmehän millään aina tiedä mikä toista loukkaa tai satuttaa, vieläkään, joten ainoa mahdollisuus on korjata tilanne ja pyytää anteeksi. Hyvässä suhteessa ei aina ole ongelmatonta. Mutta kokemuksella väitän, että jos yleissävy on positiivinen, ei tahallaan loukata toista ja pyritään sopimaan riidat, niin ollaan jo pitkällä.

Minusta elämä on nyt parempaa kuin ennen. Opin ja oivallan itsestäni ja muista koko ajan lisää, mutta en ole enää niin tuskallisen epävarma itsestäni. En aina ajattele ensimmäiseksi, että kaikki ikävä on minun syytäni, vaan osaan jo realistisemmin suhtautua tapahtumiin, ja nähdä toistenkin osuuden asioihin. Välillä poden edelleen maailmantuskaa; en voi ymmärtää miten paljon pelkoa, hämmennystä, vihaa ja katkeruutta meissä ihmisissä on. Mutta jotenkin kun ymmärtää oman paikkansa ja pienuutensa, tai kokoisuutensa tässä paletissa, niin on helpompi elää myös raskaiden asioiden kanssa.

Paljon olen itkenyt, mutta paljon myös nauranut. Toivottavasti tulevassa nauran enemmän.

 

 

Veljelleni

Törmäsin eilen ihmiseen, jota en ole nähnyt kahteenkymmeneenyhteen vuoteen. Hän seurusteli ja asui veljeni kanssa opiskeluaikana. Vuonna 1995, 21 vuotta sitten, minä jouduin sairaalaan, veljeni erosi, ja tämä henkilö on jäänyt pois elämästäni.

Tämä tapaaminen sai minut ajattelemaan veljeäni; kun kerroin eilen hänestä, että hän katosi ulkomailla kuusitoista vuotta sitten, ja julistettiin kuolleeksi kahdeksan vuotta sitten.

Henkilö kysyi, miten olemme selvinneet tästä. En osanut vastata.

Tänään halusin kirjoittaa kirjeen veljelleni.

” Hei velipoika,

ei olla nähty pitkään aikaan. Menit tekemään jotain mitä en ymmärrä. Erosit, rakastuit toiseen, jäit ulkomaille. Vailla ketään tuttua, vailla läheisten turvaa. Olit yksin, vaikka toisen kanssa. Minua huolestuttaa, että olit niin yksin. Olit aina niin kiltti: otit vastuuta minustakin, kun olin sairas.

Muistan, että kerroit minulle aina uusimmat kuulumisesi: uudet tyttöystävät lähinnä. Olimme läheisiä, mutta sinussa oli jotain mitä en saavuttanut. Muutuit naimisiin mentyäsi, sait lapsen, teit kovasti töitä. Kun kävin luonanne, kauppatavarat jäivät keittiön pöydälle kaupasta tultua; kukaan ei laittanut niitä kaappiin, viileään.

Kun sait uuden työn, ostit minulle kaksikymmentä keltaista ruusua, kiitokseksi siitä, että olin prepannut sinua edellisenä iltana englanninkielessä. Haastattelu oli mennyt hyvin.

Lapsena leikimme Pekkaa ja Sakua, milloin missäkin tilanteessa: sohvalla koronakepit airoina, mökillä ison kiven päällä merialuksessa, hiihtolenkillä retkisaattue, lentokoneesta pudonnut. Sinä olit aina Pekka. Minusta siinä oli jotain hienoa, ja halusin kovasti olla joskus Pekka. Kerran leikimme niin, mutta ei siitä tullut mitään. Sinä olit Pekka ja minä Saku.

Minulla on ikävä. En tajunnut sitä ennen kuin taas eilen. Hampaita pestessä illalla vatsassa muljahti.

Miten me selvisimme?

Miten selviää siitä kun toinen katoaa jäljettömiin? Kun ruumista ei koskaan löydy? Voisitko olla vielä elossa?

Olosuhteet olivat vähintäänkin oudot, ja toisella puolella maapalloa voi tapahtua mitä tahansa. Ihmishenki ei siellä ole kallis. Vai elätkö jossain?

Niin kauan kuin olen hengissä ja muistan, tulen kysymään tätä aika ajoin. En koskaan ymmärrä, mitä tarkalleen tapahtui. En koskaan saa tietää, miten elämäsi päättyi, jos se päättyi. Ja jos ei – miksi valitsit tämän: elämän jossain, ilman ketään tuttua, vieraana.

Olen vuosien varrella tavoittanut jotain siitä, miltä sinusta ehkä tuntui. Voin kuvitella, mikä oli se mielenmullistus, joka ajoi tähän. Silti en koskaan lakkaa miettimästä, mitä elämäsi olisi nyt, jos olisit tullut takaisin. Tai jos olisit edes jossain tiettävästi elossa.

Olen mielessäni haudannut sinut, niin kuin itse halusit: kävellen metsään, käyden lepäämään maahan, ja antaen lehtien pudota päällesi.

Silti et ole minulle kuollut, vaikka niin haluaisin. Olisi helpompi elää, jos tietäisin.

Voin vain ajatella, että olet minulle enkelinä elämässäni. Pekkana, jota ilman Saku ei tule toimeen.”