Paras Hanko

Tämän tekstin tein jo viime lauantaina, mutta laitan sen nyt jakoon, kun ennemmin en ehtinyt. Näissä kuvissa aurinko paistaa, toisin kuin tänään. No, hetkeksi on mukava palata niihinkin tunnelmiin.

 

Ihan pikkuisen tekee mieli kehua. Hankoa nimittäin. Ihan parasta aikaa on nyt, elokuun lopulla, kun ei ole enää niin vilkasta, mutta päivät voivat olla kultaisen lämpimiä, kuten tänään. Kävelimme Gunnarsin rantaa toiseen päähän asti. Rannalla oli kajakkitapahtuma, siksi ihmisiä niinkin paljon. Mutta he olivat omissa porukoissaan, rantaa riitti käveltäväksi, ja suurin osa siitä oli täysin tyhjä. Meri siinsi kauniina, joskin levää oli, valitettavasti, eikä koiraa voinut päästää veteen. Tämä on aina surullista.

Hiekka tuntui varpaissa pehmeältä ja kutitti, otettiin ihan alkumatkasta pois sandaalit, kun jouduttiin kävelemään vedessä siinä missä oli porukkaa ja kajakkeja rantavedessä, mutta ei niitä kenkiä viitsinyt laittaa loppumatkastakaan jalkaan, kun tuntui niin hyvältä kävellä ilman.

Mökilläkin on jotenkin leppoisampaa. Keskikesällä on jotenkin niin täyttä, on lomat kaikilla ja mökilläkin pitää tehdä kaikenlaista. No, ei se tekeminen lopu nytkään, mutta elo jotenkin rauhoittuu. Ei tarvitse säntäillä eikä stressata. Ja miten mukavaa on, kun käymme ”kaupungilla”, niin aina on ihmisiä, joiden kanssa tulee juteltua. Se onkin niin mukavaa täällä. Monella tuntuu olevan aikaa, ja nähdään myös jo vanhoja tuttuja. Täällä heitä on itse asiassa aika paljon. Eli se haave että muutaisimme Hankoon joskus, on ehkä himpun verran lähempänä. Tuntuu kotoisalta, mikä on kumminkin aika tärkeää.

Tietenkin myös se, että saimme remppaprojektin valmiiksi, tekee paljon. On aikaa huokaista ja nauttia kättemme töistä. Monta vuotta mökki on ollut työmaa, ja siksikin nyt tuntuu niin mukavalta, kun iso homma on saatu päätökseen. Ei sitä oikein edes tajunnut ennen kuin nyt, että miten iso juttu tuollainen remontti on. Se sitoo voimia, aikaa ja rahaa ihan kummasti, ja kyllä siinä on parisuhteellakin haasteensa.

Siksi tästä elokuusta vielä, ja sen lämmöstä nauttien.

Mainokset

Elokuuta

IMG_0720IMG_0719IMG_0718IMG_0717IMG_0716IMG_0714IMG_0713IMG_0712

Niin se on taas tämäkin kesä ehtoopuolella. Kukat alkavat ränsistyä ja luonto kellastua, väsyä, painua talvea odottamaan. Kasvit painavat päänsä ja kesä on muisto vain, hetki hurmaa, joka loppuu, kun aurinko ei enää kipua korkealle. Tuuli yltyy myrskyksi ja meri velloo pahaenteisesti. Ihmismieli on haikea, muistaa sen ja sen hetken kun oli lämmin, kun aurinko lämpimästi herkutteli varpailla ja kukat tuoksuivat. Tuskin muistan kevään kukkaloistoa, jota oli facebook pullollaan. Nyt se on muisto vain.

Ajattelin tänään kirjoittaa vähän siitä, miten me ihmiset teemme valintoja. MIksi me teemme virheitä. Ja etenkin – miksi teemme samoja virheitä yhä uudelleen. Itsekin olen tätä miettinyt. Miksi jokin asia on katsottava niin moneen kertaan, miksi satutettava itseään, lyötävä päätä seinään, vaikka joku sanookin: ei kannata. Emme usko asioita ensikerran, kun ne eivät onnistu. Eihän lapsikaan usko, kun pyllähtää opetellessaan kävelemään. Ajatelkaa jos se luovuttaisi; jos kaikki vauvat luovuttaisivat? Kukaan ei oppisi kävelemään ja meillä olisi konttaavia ipanoita ja isompia ihmisiä maailma väärällään.

No mistä tietää ettei kannata enää yrittää? Siitäkö, että pettyy niin pahasti? Että sattuu monta päivää, on ihan maassa, ei enää koskaan ajattele uskovansa mihinkään? Vai siitä, että joku muu sanoo? Olisiko mitään keksintöjä, yhtään hienoa maailmankirjallisuuden teosta, hienoja maalauksia tai muutakaan arvokasta olemassakaan, jos joku jossain ei yrittäisi, kaikesta huolimatta? Ja mikä on virhe?

Kukaan ei tiedä milloin on tarpeeksi. Ei kukaan paitsi ihminen itse. Eikä aina hänkään. Hän rypee hetken, on surkea ja huutaa tuskaansa maailmalle, tai yksinään. Sitten hän nousee, ravistaa pölyt olkapäiltään, ja rupeaa uudelleen töihin. Sillä mikä on tärkeää? Se että tekee, yrittää. Jotain on joka tapauksessa tehtävä, ja jos ei näe vaihtoehtoja, niin uudelleen sitten vaan. Eikä perille ole yhtä polkua. Yleensä karikoista, pettymyksistä, oppii jotain. Sen avulla voi jatkaa matkaa uusin eväin.

 

 

Vähän kesälomasta ja kirjoittamisesta

IMG_0425

 

IMG_0542

 

IMG_0536

 

IMG_0528

 

IMG_0507

 

IMG_0489

 

IMG_0484

IMG_0475

IMG_0460

 

IMG_0454

 

IMG_0442

IMG_0699

 

IMG_0685

 

IMG_0675

IMG_0612IMG_0597IMG_0593

 

Muutama kuva lomareissulta heinäkuulta. Ajeltiin Loviisan, Kotkan ja Imatran kautta Lappeenrantaan, missä yövyttiin. Sieltä sitten Jyväskylään, missä oltiin kanssa yötä, ja edelleen Korpilahdelta, jossa tavattiin ystäväni kahveilla, jatkettiin Ruovedelle, äitini suvun kesäpaikkaan.

Reissu oli onnistunut, ja meillä oli koirakin mukana. Se oli kuin olisi ikänsä hotelleissa asunut, oikein häntä ojossa meni joka paikkaan, ja tuntui viihtyvän reissussa erinomaisesti. Mikäs siinä, näkee uusia paikkoja 🙂

Nuo viimeiset kuvat ovat kalabileistä, jotka järjestimme mieheni suvun kesken. Jo perinteiseksi muodostuneet juhlat, joihin jokainen pariskunta kokkaa pari erilaista kalaruokaa. Niin mahtavia herkkuja taas, jotta! Ja illan aikana heitettiin myös keihästä – rautakangella 🙂

Elokuu on ollut vähän pettymysten sävyttämä. Säät ovat mitä ovat, enkä päässyt kirjailijakurssille, jolle hain. Ottaa tosi koville, ja mietin jo vakavasti, että lopetanko kirjoittamisen kokonaan. Toisaalta, sehän oli vain yksi juttu. Kilpailu on kovaa, ja hakijoita oli niin paljon, etteivät he edes antaneet palautetta teksteistä.

Silti olen aika maassa. Kai tämä tästä vähitellen helpottaa. Näitähän tulee. Toivoisin toki, että löytäisin jonkin väylän. Ihan ihanaa on kirjoittaa näitä blogitekstejä, vaikka täälläkin on ollut nyt hiljaista. Ehkä se oma kanava löytyy, jossain vaiheessa.

Siihen asti, näillä mennään.

Retki Hangon Tulliniemeen

Olimme päättäneet jo loman alussa, että tänä vuonna menemme retkelle Hangon pari vuotta sitten avatulle reitille Tulliniemeen/Uddskataniin. Lauantai-aamuna siis keitimme mukaan kahvit ja haimme kaupasta evästä mukaan. Kyltti kertoi reitin alussa, että matkaa perille, eli Suomen eteläisimpään niemeen, on 3,3 km. Matkaa tuli lopulta 7,2 km, mutta poikkesimme välillä näköalakallioille ja kuljimme eväspaikkaa etsien muutenkin vähän siellä sun täällä, polulla silti pysyen, sillä alue on suojeltu ja kulkeminen tapahtuu merkatulla reitillä.

Aamu oli sumuinen, joten olimme tyytyväisiä, että tuli otettua mukaan takit. Alkumatkasta niitä tarvittiin, lämpöila putosi viiteentoista kun ajoimme Hangon keskustaan. Onneksi sumupilvi hälveni, kun päivä ehti pidemmälle, ja saimme nauttia perillä jo aurinkoisesta säästä.

 

IMG_0314

 

Alkumatkan polku oli kivikkoista, rannassa pyöreitä isoja kiviä. Lintuja oli liikenteessä pitkin matkaa.

IMG_0315

 

Polku on kaunis ja vaihteleva, maisema muuttuu moneen kertaan. Välillä on kuivaa ja toisaalla taas kosteaa, melkein trooppista. Kasvusto vaihtelee kuivista matalista männyistä rehevään aluskasvillisuuteen.

IMG_0321

 

Ja merihän on kaunis aina.

IMG_0335

 

IMG_0339

 

IMG_0346

 

IMG_0352

 

Perillä oli avarat maisemat! Söimme eväät kallion muodostamalla penkillä, kahvi maistui ja aurinko helli meitä. Tässä ollaan sitten jo ihan siellä viimeisessä kärjessä. Jos menet, niin käy paluumatkalla kirjoittamassa nimesi vieraskirjaan. Se löytyy kallion päältä postilaatikosta, kun lähdet palaamaan nuolien osoittamaa reittiä pitkin.

IMG_0367

 

 

IMG_0379

 

Mökillä tulee aina välillä sellainen tunne, että on päästävä vähän väljemmille vesille. Tämä retki oli oikein hieno, liikuntaakin tuli ja niitä avaria maisemia! Olen huomannut, että jos nököttää monta päivää paikoillaan niin tulee kiukkuiseksi. Liikunta myös loma-aikaan pitää paremmalla tuulella, eikä tule turhaa riitaa. Päätin, että koetan myös niinä päivinä, jolloin ei tehdä pidempiä retkiä, tehdä vaikka kuntopiirin pihalla, niin saa sitä paljon kaipaamaansa reippailua.

Ihanaa kesää sulle! Nauti!

Kirjoitusviikko mökillä

Viikoksi saareen. Se alkoi niin, että lauantaina haettiin multasäkkejä ja istutin matkalla ostamiamme sekä kotoa tuotuja, tätä varten ostettuja kukkia. Ette muuten arvaa miten otti päähän, kun oltiin ostettu pelargoneja ynnä muuta, ja kun poikettiin matkalla eräälle puutarhalle (siitä saisi muuten ihanan jutun, oli koiria ja kanoja ja kanikin), niin heillä oli aivan mahtavia kukkia siellä, monta kasvihuoneellista! Isäntä vaihtoi kanssamme muutaman sanan, kertoi siitä että täytyy olla vähän hullu tehdäkseen tällaista. Onneksi on näitä hulluja.

No, kukat siis istutettiin.

IMG_0079

 

IMG_0164

 

Sitten grillattiin chermulasiikaa.

IMG_0074

IMG_0081

IMG_0089

 

Oli toooosi hyvää.

IMG_0096

 

Hänkin sai osansa – huomaa että tykkää kalasta !

IMG_0111

 

Kaikki päättyi siihen että… nautimme kahvia, calvadosta ja tummaa suklaata.

IMG_0120

 

Harjoittelin kamerankäyttöä kukkasiin.

IMG_0167

 

Ne ovat niin kauniita, että sattuu.
IMG_0163

 

Voi mikä päivä. Ja voi mikä viikko. Viikonloppuun asti koiran kanssa täällä, ehdin kirjoittaa ja maalata keittiön. Saan upota tekstiin, eikä kukaan vaadi mitään. Syön kun ehdin. Olen yöpaidassa jos huvittaa. En käy pesulla.

Tosiasiassa minulla on selkeä aikataulu, herään ja syön aamiaista, käyn uimassa, pukeudun ja istun koneelle. On oltava kurinalainen. Iltapäivällä lounaan jälkeen maalaan keittiötä, toivon että kipeä käteni antaa myöden. Illalla vielä kirjoitan, kun kesävalo pujahtaa ikkunasta, maalaa maiseman vaaleanhohtoiseksi.

Tätä nykyä ja näissä hommissa olen tyytyväinen. Saan aikaan asioita, jotka ovat tärkeitä. En kaipaa huikaisevaa onnea, koska se tulee ja menee. Tärkeämpää on tasainen mieli ja tunne siitä, että voi edistää jotakin itselle tärkeää. Se on jotenkin syvempää kuin heilahteleva onni. Siksi teen työtä. Se pitää minut poissa turhasta.

 

 

Juhlapäivä

Tänään tiedän taas kuka olen.

Kevät on ollut kiireistä, olen tehnyt kauankaivattuja töitä, saanut toimeksiantoja, joita olen halunnutkin. Päiviä ovat rytmittäneet deadlinet, ja mikä ettei – on kiva tehdä töitä. Nautin kirjoittamisesta, vaikka se on kyllä ihan rehellistä työtä, ei mitään haaveilua siitä, kuinka naputtelen huolettomasti jossain terassilla auringossa. Minulle se merkitsee työtä, sitä että käytän lahjojani ja osaamistani ja ammattitaitoani siihen, että tuotan iloa, tietoa ja ajankulua muille.

Vasta kun uskaltaa tehdä sitä mitä haluaa, niin näkee, kuinka se muuttuu haaveilusta todellisuudeksi. Haaveiden toteuttaminen vaatii työtä. Voin puhua että haluaisin, että haaveenani on; mutta jos en koskaan aloita, jos en koskaan ota ensimmäistä askelta, aseta itseäni alttiiksi, uskalla olla paljas ja haavoittuva, en saavuta mitään. En pääse mihinkään niin kauan kuin unelma on vain pääni sisäistä puhetta. Vaikka kuinka ajattelisin että olen hyvä, niin jos se ei realisoidu; jos kukaan ei näe sitä mitä teen; se on sinänsä turhaa.

On tärkeää uskaltaa tulla esiin, ottaa paikkansa.

On myös tärkeää välillä vain antaa olla. Levätä, ottaa aikaa itselle, viettää aikaa rakkaitten kanssa. Tänään se tarkoitti, että läksimme mieheni kanssa kahville rantakahvilaan, minä lupasin tarjota. Halusin myös osoittaa että hän on tärkeä, tekemällä hänen mielensä mukaan. Aluksi se oli hieman epämukavaa, tunsin että olin vähän hermostunut kun piti huolehtia asioista. Sitten ajattelin, että mieheni tekee tätä kaiken aikaa – miksi hänellä ei olisi myös oikeus välillä nauttia siitä, että minä huolehdin?

Ajoimme rannalta kaupan kautta kotiin, ja mieheni osti yllättäen mökille kukkia, kun pysähdyin ihailemaan niitä. Oloni oli keveä, olin onnellinen siitä että olin antanut hänelle aikaani ja huomiotani, huolenpitoani. Jos minä tarvitsen lepoa ja irtiottoa arjesta, niin tottakai hänkin. Miksi hänen pitäisi aina järjestää minulle jotain kivaa?

Kun tulimme kotiin ja pötköttelimme sängyllä, niin olin onnellinen. Jotain olennaista elämästä oli tarttunut mukaani. Stressi laukesi, tajusin että olen ollut kireä ja mennyt omia menojani. Kun tein aamulla kunnollisen lenkin ulkona ja vietimme päivän mieheni kanssa yhdessä, tajusin, miten pienillä valinnoilla voi vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Pitäisi uskaltaa pysähtyä. Sanoa ei. Minulle se on vaikeaa, kun innostun kaikesta. Välillä pitää valita. On hyvä varata aikaa yhteisille hetkille, toisen huomioimiselle ja omalle hyvinvoinnille.

Tästä se kesä alkaa.

 

Mikä on tarpeeksi?

”Elämässäni ei ole ollut tarpeeksi vapautta”, sanoo Laila Snellman Anna -lehden kannessa.

En ostanut lehteä, mutta jäin miettimään tuota lausetta. Omassa elämässä tuntuu välillä, että on liian piukkaa; on liikaa aikatauluja, eikä tilaa sille mitä oikeasti haluaisi tehdä. Valintakysymys, sanoo heti joku viisas. Niin kai onkin. Mutta on monenlaista puristusta, joka tulee ulkopuolelta, muilta ihmisiltä ja yhteiskunnasta. Sääntöjä, odotuksia, paineita, liittyen ulkonäköön, painoon, ruokavalioon, ihmissuhteisiin… olenko oikeanlainen? Teenkö asioita oikein?

Henkilökohtainen vapaus menee, kun avioituu, saa lapsia, hankkii työpaikan, kesämökin, auton veneen… yhtäkkiä on niin paljon palloja jalassa ettei itsekään osaa laskea. Ja sitten tuntuu siltä että elämä valuu hukkaan, ei ole vapautta tehdä oikeita asioita.

Kesällä suomalainen vapautuu. Meillä jo ilmasto käärii ja kangistaa, vie pois hulmuavat helmat ja kirjavat espadrillokset. Mutta kesä avaa toisenlaisen näkymän: voimme sujahtaa kesä- ja lomamoodiin, päästää hiukset kasvamaan, saada pisamat nenälle ja tyrkätä sukat viimeiseen vaatekaapin nurkkaan. Ah, kuinka rentoa. Sitä tietysti haetaan ulkomailtakin: toiset lomilla, toiset reissaamalla pitkin poikin ikuisilta tuntuvia aikoja, huomatakseen lopulta, että se mitä kaipaa on rutiinit ja arki ja muut ihmiset.

I want to break free, lauloi Freddien Mercurykin. Monet roolit kasaavat meille kankeutta hartioihin. Pitää olla odotusten mukainen. Onkohan se omassa päässä vai odottavatko toiset meiltä tosiaan kaikkea sitä mitä kuvittelemme? Joskus odottavat: on sopimatonta esimerkiksi pyrkiä kauppaan joka ei kellon mukaan vielä ole auki, vaikka pieni rako jo kutsuukin kiskaisemaan hantaakista. Ne jotka ovat vapaita ja vauhdikkaita, saavat usein tuta kuinka muu yhteisö tai yhteiskunta panee kapuloita rattaisiin: käyttäydy!

Vaan mitäpä saakaan aikaa ihminen, joka ei aina tottele, usko, vaan tekee oman mielensä mukaan? Luin vähän aikaa sitten otsikon, että ne jotka sopeutuvat eivät muuta maailmaa.

Ehkä pitäisi vähän enemmän antaa ihmisille liikkumatilaa. Jotkut ovat sitä valmiita antamaan, mutta luulen, että sellaisen ihmisen tulee tunnistaa oma vapaudenkaipuunsa ja -tarpeensa ja osata myös tyydyttää sitä. Jos itse kokee koko ajan olevansa vanki, ei pysty muillekaan suomaan edes ajatusta vapaudesta.

Anarkia on ihan hyvästä. Toki täytyy ottaa muut huomioon, ja toimia tilanteen mukaan. Joskus huomaan että teen asioita, joita muut paheksuvat. Toisinaan välitän siitä, toisinaan en. Vaatii aikamoista rohkeutta olla itsensä puolella, tehdä asioita jotka ovat itselle tarpeen ja hyväksi. Aina ei saa muiden hyväksyntää, mutta voittaa siinä, että saa omannäköisen, itseä tyydyttävän elämän.

 

 

Vapaudesta terrorin keskellä

Tänään räjähti taas Euroopassa. Lentokentällä ja metrossa. Ihmisiä kuoli ja loukkaantui. Joku tai jotkut halusivat vahingoittaa muita, lietsoa pelkoa ja ahdistusta.

Ensimmäinen reaktio olikin pelko: voi kamala mitä tapahtuu, kohta ei uskalla enää matkustaa tai liikkua missään. Ei tiedä missä seuraavaksi pamahtaa. Tämä on varmasti ainakin yksi syy siihen, miksi terrori-iskuja tehdään: saadaan aikaan pelkoa, rajoitetaan ihmisten vapautta. Tai kuvitellaan niin.

Pienemmässä mittakaavassa näitä terroristeja tapaa aina välillä arjessaan. Nämä ihmiset eivät kestä sitä, että eivät saa muihin valtaa. He elävät omassa pienessä todellisuudessaan ja ajattelevat, että maailma ei pyöri ilman heitä. Kun he huomaavat, että joku ei arvostakaan heitä, ei piittaa heidän valtapyrkimyksistään tai suorastaan uhkaa niitä, he alkavat tylyttää, käyttää sitä valtaansa mitä pystyvät: tekevät toisen elämän vaikeaksi. Käyttäytyvät ilkeästi, moukkamaisesti. Heitä ärsyttää jos toinen ei suostu heidän valtaansa.

Joskus tällaisen pikkusieluisen simputtamisen huomaa vasta jälkeenpäin. Tapahtumahetkellä on niin pöllämystynyt, ettei saa sanaa suustaan, mutta jossain välissä valkenee, että voi hitsi, tästä on kysymys.

Tällaisten ihmisten lähellä ei ole hyvä olla. Heillä ei itsellään ole selkärankaa olla inhimillisiä ja ottaa muut huomioon, vaan usein he pokkuroivat johonkin suuntaan niin, että muodostavat jonkinlaisen sisäpiirin jonka ulkopuolelle joudut. Tällainen pikkusieluisuus, panettelu ja kyvyttömyys asettua ihmisen puolelle on valitettavaa.

Inhimillisyys on suurta. Osoittaa rohkeutta olla rauhan ja rakkauden puolesta, pienen ihmisen asialla.

Minusta ranskalaiset tekivät hienosti Pariisin terrori-iskun jälkeen. He sanoivat, etteivät anna pelolle valtaa, koska se on juuri sitä mitä nämä terroristit hakevat. He aikoivat vastedeskin kulkea kaduilla ja kokoontua paikkoihin, jotka ovat tärkeitä ja joissa he tapaavat seurustella muiden kanssa.

Minkäänlaiselle terrorismille ei pidä antaa periksi. Eniten tämän harjoittajia harmittaa se, ettet ole milläsikään. Käännät selkäsi, jakat elämääsi, ja annat heidän jäädä touhuamaan pieneen poteroonsa. Sinulla on ehkä muutakin tekemistä. Elämä kutsuu.

Vive la liberté, egalité et fraternité! Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Siinä järjestyksessä.

 

 

Kuolemasta tänään

Tänään ajattelin jostakin syystä kuolemaa aika paljon. Ehkä se johtuu siitä, että koiramme on yksitoistavuotias, ja siinä näkee jo vanhuuden: se on paljon yksin, nukkuu, ei enää leiki ja muutenkin välillä tuntuu että se ei ole kovin iloinen eikä ponteva. No, eipä tietenkään.

Sanoin miehelle, että oikeastaan olisin jo aika valmis siihen, että se kuolee: mietin miten paljon vapaampaa elämä on, voi jäädä illaksi kaupungille eikä tarvitse mennä kotiin ruokkimaan ja syöttämään sitä. Voi lähteä matkalle ekstemporee, eikä tarvitse hankkia hoitajaa, mikä on paljon vaikeampaa nykyisin, kun koira ei tahdo tulla enää toimeen muiden kanssa. Eikä tarvitse vetää sitä perässä ulkona, se kun vaan haistelisi yhtä kohtaa puoli tuntia. Tiedän, ei kuulosta kauhean kivalta. Mutta tottahan se on. Lenkit eivät ole enää iloa ja riemua, vaan välillä pakollista raahustamista.

Luin myös vähän aikaa sitten, että kun hyväksyt oman kuolemasi, hyväksyt myös sen, että kaikki jää auttamatta kesken. Eli että et saakaan kaikkea tehtyä, et ehdi kaikkea loppuun, et kaikkea mitä suunnittelit. Olen pitkään ajatellut, että olisi kauhea kuolla juuri nyt kun on niin paljon tulossa, niin monta asiaa mitä vielä haluaa tehdä. Ennen kaikkea haluan tehdä sitä mitä juuri nyt teen, kehittyä siinä. Ja olla auki uudelle, uusille mahdollisuuksille.

On aina tuntunut ihan kauhealta lukea kuolleista, joilla oli monta rautaa tulessa, ja he kuolivat ikään kuin kesken kaiken. Miten surullista.

Mutta onko se oikeastaan? Silloinhan ihminen on elänyt täysillä viimeiseen asti, ei ole ehtinyt odottaa kuolemaansa, on vaan tehnyt asioita intohimolla. Kun niin tekee, jää aivan varmasti jotain kesken, paljonkin.

Toivon itse että saan kuolla juuri noin. Paljon kesken, ehkä jotain valmiina, alati kehittyen. Samalla lailla kuin elän.

Ei se että saa valmista ole se juttu. Juttu on se, että on koko ajan matkalla.

 

 

Arkipäivän raskaus ja kauneus

Takana puserrus, tänään jätetty teksti. Tulossa vielä yksi deadline tällä viikolla. On ollut stressaavaa, aikaa oli aika vähän. Muutenkin kroppa huutaa valoa ja kevättä ja virkistymistä. Arki on kuluttavaa.

Jännä juttu miten stressi vetää väsyneeksi: ei jaksa mitään ylimääräistä (no, olen kyllä käynyt salilla kun ajattelin että auttaa), mutta ei jaksa puhua, mennä ulos, lähteä mihinkään. Hyvä kun jaksaa syödä ja seistä välillä. Mies ihmettelee että mikä on.

Se on myös tämä luovan työn raskaus. Kun tekee itselle tärkeää juttua, niin siihen laittaa itsensä sataprosenttisesti. Miettii juttua vapaallakin ja viikonloppuna. Keskittää kaiken tarmonsa. Toki olen vasta alussa tässä: nämä ovat ensimmäisiä juttuja jotka teen näin virallisesti, aikaisemmin ne ovat olleet jotenkin erilaisia. Ehkä ne eivät silloin tuntuneet työltä, kun teki harvakseltaan? Nyt miettii, että jos joka päivä pitäisi pusertaa samalla lailla, niin ei jaksaisi. Onneksi tässä on vaihtelua – välillä on enemmän, välillä vähemmän. Ehtii katsella ympärilleen myös.

Niin kuin tänään. Kun olin niin väsynyt, etten jaksanut edes soittaa kenellekään, ja kun sitten kuitenkin soitin, puhuin kaksikin puhelua, niin lähdin lopulta ulos kevätilmaan. Kotiin tultua keitin teetä (pitää ostaa lisää teelaatuja – rauhoittavia ja rentouttavia), söin vähän, ja siinä ikkunasta ulos katsellessa huomasin, miten nätiltä ikkunalauta näyttää, kun siinä on rehevä yrtti (yli talven selvinnyt jo kolme vuotta), tytärpuolen tuoma narsissi, ja muutama kaunis esine.

 

20160316_131850

 

Ei tarvitse kuin pysähtyä katsomaan, kun huomaa jotain kaunista. Kaikki tämä on joka päivä tässä.